Aloitti Hengessä, lopetti Joensuussa? Eli kuinka vuosi yliopistoteologiaa murskasi raamattunäkemykseni, tuhosi uskonelämäni ja reformoi hengellisen identiteettini.


Tullessani kaapista ulos sen suhteen, että aioin hakea opiskelemaan teologiaa, kohtasin paljon erilaisia reaktioita ja sain osakseni jos jonkinlaisia neuvoja. Kaikkein lähimmät läheiseni suhtautuivat alusta asti aikomukseeni perusmyönteisesti ja ei-kristityt ystäväni menivät vaikeiksi ja vaihtoivat puheenaihetta, kuten heillä on tapana aina kun keskustelu ajautuu hengellisyyttä liippaaviin aiheisiin. Eräät hyvää tarkoittavat seurakuntani jäsenet edustivat toisenlaista linjaa: he ilmaisivat huolestuneisuutensa siitä, että teologian opiskelu ja Raamatun kriittinen tutkiminen tuhoavat uskon, ja kehottivat minua miettimään vielä kerran. Kun nyt lukuvuoden päättyessä tarkastelen näkemyksiäni, luulen, että he olivat oikeassa.
                     
Verratessani raamattunäkemystäni, uskonelämääni ja hengellistä identiteettiäni vuoden takaisiin, uutta ainesta on enemmän kuin vanhaa. Aion kertoa tässä ensimmäisenä opiskeluvuotenani mukaan tarttuneista asioista. Jätän lukijan päätettäväksi, onko kehitys ollut hyvää vai huonoa.

Raamattu katoaa

Olen kasvanut helluntaiseurakunnassa. Raamatun auktoriteetti ja ehdoton erehtymättömyys on opinkohta, josta helluntailaisuudessa pidetään kiinni henkeen ja vereen. Vaikka Raamattu on kokonaan ihmisten kirjoittama, on se täysin Jumalan inspiroima ja suunnittelema, lähes sanelema. Tämä on myös se näkemys, jota minä olen elämäni tunnustanut. Seurakuntalaisteni huoli oli ymmärrettävä, sillä valistusajan eetoksen hallitsemassa yliopistoeksegetiikassa Raamattua ei tarkastella pyhänä kirjana vaan inhimillisten prosessien tuloksena rakentuneena joukkona sekalaisia tekstejä.

Ensimmäinen asia, joka alkoi korruptoida homogeenistä ja varmaa näkemystäni Raamatusta, oli kasvoille lyöty tietoisuus Raamatun syntyprosessista. Raamatun tekstit eivät ole saaneet kerralla sellaista muotoa, joka niillä on nyt, vaan ne ovat muovautuneet hitaasti niitä käyttäneiden yhteisöjen käsissä. Toki tiesin tämän harrastuneisuuteni ansiosta jo ennestään, mutta asioiden perusteellisempi tutkiminen konkretisoi koko avaran ongelmakentän: jos esimerkiksi Jesajan kirja ei tullut valmiiksi kun profeetta nosti sulkakynänsä viimeisen kerran papyrukselta, mitä muotoa Jesajan kirjasta meidän tulisi pitää pyhänä? Kumpi versio Johanneksen evankeliumista on Jumalan inspiroima: se, jossa jakeet 8:1-11 ovat mukana, vai se, josta ne puuttuvat? Tällaiset kohdat eivät suinkaan ole harvinaisuuksia Raamatun lehdillä, vaan Nestle-Aland Novum Testamentum Graecen, tutkijoiden erilaisten Uuden testamentin käsikirjoitusten pohjalta kokoon parsiman rekonstruktion, jokaiselta sivulta löytyy rivikaupalla tekstikriittisiä ongelmia. Useimmissa tapauksissa voidaan perustellusti päätellä alkuperäinen lukutapa, jota käytetään protestanttisten raamatunkäännösten pohjana, mutta ongelmia jää paljon. Tästä nousee lisäkysymyksiä: miksi juuri tiedemiesten selvittämä tekstimuoto olisi pyhä Jumalan sana? Soppa mutkistuu, kun muistamme, etteivät kirkkoisät kanonisoineet pyhäksi kirjaksi Nestle-Alandin tieteellistä raamattulaitosta, vaan heidän käytössään olleen tekstimuodon, jota tänään pidetään Uuden testamentin alkuperäisistä käsikirjoituksista poikkeavana. Missä vaiheessa Jumala lopetti Raamatun inspiroimisen ja julisti, että kaikki tulevat muutokset pyhään kirjaan ovat syntiä? Uskoni täydellisesti Jumalan inspiroimaan Raamattuun vaatii rankkaa uudelleentarkastelua, kun mielikuva yhtenäisestä Raamatun alkutekstistä hälvenee kuin sumu.


Toinen romahtanut käsitykseni on usko Raamatun pohjalta johdettavaan systemaattiseen teologiaan. Olen aina ajatellut, että Raamatun jokaisessa tekstissä on periaatteessa kyseessä samanlainen uskonoppi, eivätkä eri tekstit voi opettaa erilaisia asioita. Rehellinen raamatunlukija löytää kuitenkin paljon jännitteitä: kun Vanha testamentti kieltää yhtäällä palvomasta ketään muuta kuin Jahvea (2.Moos. 20:2-3), käyttää se Jumalasta toisaalla kanaanilaisen Pantheonin ylijumalan Elin nimeä (1.Moos. 14:18). Raamattu ei myöskään näytä olevan lainkaan yksimielinen siitä, kuinka pelastutaan, vaan siihen tarjotaan monia keinoja: kärsimällä vääryyttä (Luuk. 16:25), uskomalla eikä tekemällä tekoja (Room. 3:28), tekemällä tekoja eikä uskomalla (Jaak. 2:24) tai jopa synnyttämällä lapsia (1. Tim. 2:15). Raamatun opetukset liittyvät aina enemmän tai vähemmän käynnissä olevaan tilanteeseen ja on muotoiltu täysin niiden tarpeisiin, eikä matemaattisen tarkkaa kaikkiin historian tilanteisiin sopivaa opetusta ole helppo löytää.


Moni fundamentalistisen kristillisen kasvatuksen saanut on tullut lukemaan teologiaa suurena Herran soturina, mutta huomattuaan Raamatun olevan paljon monisyisempi kirja, kuin on uskonut, koko usko on romahtanut (esimerkkejä löytyy jopa emeritusprofessoritasolta). Kuvio näyttää olevan seuraava: nuori uskova on omaksunut seurakunnassaan opetuksen, jonka mukaan ”jos yksikin jae Raamatusta kaatuu, koko Raamattu kaatuu”. Kun sitten teologinen tiedekunta on osoittanut epäselvyyttä jossakin Raamatun jakeessa, vakaumukselta on opitun raamattunäkemyksen nojalla kadonnut kaikki pohja. Tästä on kirjoitettu ansiokkaasti toisaalla. Itsekin olen seurakuntayhteyksissä kuullut useita kertoja tällaista fundamentalistiopetusta (olenpa tainnut opettaakin jotain siihen vivahtavaa), mutta kiitollisena voin todeta, ettei se ole päässyt myrkyttämään mieltäni aivan läpimädäksi.


Raamatun kriittinen tarkastelu ei ole romahduttanut uskoani siihen Jumalan inspiroituna sanana. Näkemykseni siitä on kuitenkin kokenut täyden muodonmuutoksen: kun se ennen oli minulle profeettojen kerralla välittämä absoluuttinen oppikirja kaikille ajoille, kertoo se nyt Jumalasta, joka on ilmoittanut itsensä dynaamisen ja orgaanisen prosessin kautta huomioiden kohdeyleisönsä valmiudet. Kun kirkko kasvoi maailmanlaajaksi, tuli välttämättömäksi lyödä Raamatun kaanon lukkoon, ettei Jumalan ilmoitus kasvaisi miljoonaan eri suuntaan eri tahoilla. Ennen minulle oli suuri ongelma esimerkiksi se, ettei Paavalin kirjeissä näy merkkejä uskosta Jeesuksen jumaluuteen, ja näin paljon vaivaa voidakseni olla ajattelematta asiaa. Enää Johanneksen ja Paavalin toisistaan poikkeavat kristologiat eivät ahdista minua, koska käsitän Raamatun olemuksellisesti hyvin erilaiseksi kirjaksi kuin ennen. Raamattu ei ole kohta kohdalta etenevä systemaattinen teologinen esitys siitä, mitä on tiedettävä pelastuakseen, vaan kasa Jumalan täsmäiskuja kansansa tarpeisiin. Jos kansa on elänyt suruttomasti, Jumala on julistuttanut, että pelastuksen voi menettää. Jos se taas on ollut epävarma sieluntilastaan ja arka, Pyhä Henki on ilmoittanut, että Jumalan armonvalinnan nojalla kristitty pysyy varmasti Jeesuksen käsissä, vaikka mikä olisi. Molemmat ovat totta, mutta on vaikea rakentaa dogmaa, joka ottaa kummankin puolen huomioon.


Uskonelämä ja hengellinen identiteetti muuttuvat

Helluntailaisessa perinteessä, jonka piirissä olen kasvanut, vierastetaan uskon tarkkaa dogmaattista määrittelyä ja korostetaan sen sijaan käytännön uskonelämää: stereotypiaa karrikoiden helluntaiopin kiemurat unissaankin osaava kristitty ilman omakohtaista pelastuskokemusta jää sellaisen veljensä varjoon, joka ei ymmärrä forenssisesta ja efektiivisestä vanhurskauttamista mitään, vaan menee Hengen voimassa vaikka sitten täysillä metsään.  Kristittynä oleminen on Jeesuksen seuraamista arjessa, eikä katekismuksen opiskelua. Tässä viitekehyksessä tunsin joskus hieman ahdistusta, sillä opin pohdiskelu kiinnosti minua suuresti. Erityisen kiinnostunut olin kysymyksestä predestinaation ja vapaan tahdon suhteesta, eli kumpi on pohjimmiltaan pelastuksesta vastuussa, Jumala vai ihminen. Kenties tämän piirteeni vuoksi tunsin suurta vetoa luterilaiseen kirkkoon ja harkitsin toisinaan jopa kirkkokunnan vaihtamista. Uskonelämäni oli hyvin järkijohtoista ja teologista.

Uuden raamattunäkemyksen vaikutukset uskonelämääni ovat olleet järisyttävät. Ennen teologian opiskelua Raamattu oli minulle tietokirja, jonka tarinoihin oli piilotettu todellinen pelastava sanoma ja jakeita siitä saattoi irrottaa iskulauseiksi ja helpoiksi ratkaisuiksi. Nyt sen tekstit ovat ennen kaikkea vierellä eläjiä ja samastumiskohteita, jotka näyttävät, kuinka suhde elävään Jumalaan Jeesuksen kautta toimii. Kuten ihmistenkään välisissä suhteissa, ei jumalasuhde toimi kylmiä sääntöjä omaksumalla. Toimivaan suhteeseen tarvitaan elämänmakua, jota Raamatusta totta mooses löytyy. Vanha kirkko ymmärsi tämän hyvin. Apostolinen uskontunnustus piirtää hyvin väljät rajat kristilliselle uskolle: on yksi Jumala, joka on luonut maailman, Herra Jeesus on elänyt tietynlaisen elämän ja Pyhä Henki vaikuttaa nykyhetkessä ja tulevaisuudessa tietyllä tavalla. Kysymykset valinnasta, vanhurskauttamisesta ja pyhityksestä jätetään avoimiksi ja uudelleenkeskusteltaviksi, mikä on uskoakseni myös Raamatun malli. Tarkennuksena on huomautettava, etten suinkaan ajattele, ettei mitään pysyvää totuutta ole olemassa. Uskon vahvasti, että kaikki, mitä Raamattu kertoo Jumalasta, on samalla tavalla totta kuin mikä tahansa tosi asia, mutta koska hän on niin suuri, hänestä ja hänen teoistaan on usein puhuttava metaforilla. Vertauksina on ymmärrettävä puhe Jumalan valinnasta, vanhurskauttamisesta, sydämen ympärileikkaamisesta tai uudestisyntymisestä pikemminkin kuin dogmaattisina esityksinä: Raamattu käyttää kuvakieltä kuvatessaan eri puolia siitä yhdestä tapahtumasta, joka on siirtänyt uskovan Jeesuksen jengiin.


Paradoksaalisesti teologian opiskelu on näyttänyt minulle, ettei uskovan elämässä ole  kyse absoluuttisesta teologisen oikean opin saavuttamisesta, vaan Kristuksen kanssa elämisestä. Joudun siis tekemään parannusta entisestä teologisesta uskonelämästä ja lukemaan sen σκυβαλονiksi Jeesuksen seuraamisen rinnalla. Tämä oivallus on saanut minut pitämään helluntaiseurakuntaa juuri oikeana hengellisenä kotina itselleni. Vaikka arvostan luterilaista kirkkoa monissa asioissa, helluntailiikkeen tavassa käyttää Raamattua monipuolisesti sitomatta sitä oppilauselmien kahleisiin on jotain vapauttavaa - ja raamatullista. Penkissä istuva helluntaijäärä ei hätkähdä yhtään, jos yhtenä sunnuntaina saarnataan paavalilaista ja toisena jaakobilaista vanhurskautta, kun luterilaisessa julistuksessa kaikkea pitää lähestyä uskostavanhurskauttamisopista käsin.


Edelleen uskossa – vakaammin kuin koskaan

Yliopistoteologia on muuttanut entisen mutkattoman näkemykseni Raamatusta monipuolisemmaksi ja syvällisemmäksi, mikä on johtanut sen suurempaan arvostamiseen ja rehellisempään lukemiseen. Filosofinen uskonelämäni on murentunut kasaan ja muuttunut Pyhän Hengen elävän kokemuksen ja kristillisen arkiviisauden etsimiseksi Jeesuksen seuraamisessa. Karismaattisuusahdistuneisuus ja dogmaattisuuteen vetoa tunteminen on vaihtunut helluntailaisen miehekkään ”vähän sinne päin” –seurakuntamallin arvostamiseen ja omaksi kokemiseen. Tästä on hyvä jatkaa seuraavakin vuosi yliopistossa. Ugh!

PS. Tässä blogissa aion purkaa opiskelun ja elämisen synnyttämiä pohdintoja, jotka eivät aiheensa puolesta sovi seurakuntaan tai yliopistoon.

Kommentit

  1. Piti ihan kirjautua sisään, että voin osoittaa kiitokseni ylläolevasta tekstistä omalla nimellä. Tämä oli kaikin puolin hyödyllistä luettavaa. Kiitos!

    VastaaPoista
  2. Sun blogimerkintojä on kyllä tosi mukava lukea ihan muuten vaankin :) Olen tänäaamuna huvikseni niitä selannut, jaksamatta kuitenkaan kommentoida yksittäin kaikkia.
    Kiitti kun jätät sivistyssanat käyttämättä ja pitäydyt "helpossa" tekstissä!

    VastaaPoista
  3. Kiitos sinulle raikkaasta (raikkaasti tuulettavasta) blogista... Samoin minäkin aloitin karismaattisen pohdiskeluni blogissani yliopistourani alkuaikoina 2010. Samantyyppisiä löytöjä itsellänikin... johtopäätöskin samanmoinen: Ei se usko katoa...vaan on vahvempi kuin koskaan... ja ehkä saanut vähän sävytystä mustavalkoisuuden sijaan :D

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jos luomiskertomus ei ole historiallista faktaa, niin mitä sitten?

Onko Jumala sadisti? Kamppailuni helvettiopin kanssa

Jumala ei ole kristitty