Harhaoppia

Kristityn elämän tarkoitus ei ole olla tasapaksua kuoleman odottelua, vaan Raamatun mukaan Jumala haluaa uskovan kasvavan hengellisesti. Teologit ovat halki historian yrittäneet määritellä hengellisen elämän vaiheita. Yksi parhaimmista uskovan taipaleen jaotteluista löytyy Upsalan yliopiston uskonnonpsykologian professorin   Owe Wikströmin   loistavasta teoksesta   Häikäisevä pimeys   (Kirjapaja 1995). Keskiajan mystiikkaan, uskonnonpsykologiseen tutkimukseen ja omiin kokemuksiinsa sielunhoitajana perustaen hän jakaa hengellisen elämän seitsemään peräkkäiseen vaiheeseen. Wikströmin mukaan kaava on varsin yleinen, joskin yksilölliset erot ovat tavallisia. Se ei tokikaan ole ainoa tapa lähestyä aihetta, vaan yksi mielipide. Minua se on auttanut jäsentämään hengellisen elämäni kulkua, ja suosittelen kaikkia kristittyjä pohtimaan, mikä sen kohdista tuntuu itselle läheisimmältä. Tässä postauksessa tiivistän Wikströmin mallin kohta kohdalta.

Seison puhujanpulpetin takana. Vaikka on pimeää ja valonheittimet sokaisevat minut, tiedän salin olevan täynnä uskovia nuoria, jotka kuuntelevat tarkasti, mitä sanon. Puhun Jumalan suurista teoista ja Jeesuksen kaikenkattavasta ristintyöstä. Varmat sanat eivät estä hiljaista ajatusta luikertelemasta mieleeni: entä jos mitään Jumalaa ei ole olemassakaan. Äkkiä saarnaaja tuntee olevansa koko kirkon heikkouskoisin. Tällaista se on ollut lapsuudesta asti. Usko on ollut läsnä koko ajan, mutta se on ollut aina jotenkin vierasta, vaivaannuttavaa ja ulkopuolelta tulevaa. Epäusko taas on kuin rakas ystävä, hahmoltaan minun muotoiseni ja pulppuaa sydämestäni kuin kuolleen veden virta. Voin lukea Raamattua, rukoilla tai puhua kielillä, mutta kylmä epäilys istuu vieressäni. Pystyn argumentoimaan Jumalan olemassaolon ja kristinuskon puolesta kymmenellä eri tavalla ja uskomaan jokaiseen niistä täysin aivoin, mutta sielussani vallitsee agnostinen hiljaisuus. Olen kuunnellut tuhat saarnaa, joss...

Tullessani kaapista ulos sen suhteen, että aioin hakea opiskelemaan teologiaa, kohtasin paljon erilaisia reaktioita ja sain osakseni jos jonkinlaisia neuvoja. Kaikkein lähimmät läheiseni suhtautuivat alusta asti aikomukseeni perusmyönteisesti ja ei-kristityt ystäväni menivät vaikeiksi ja vaihtoivat puheenaihetta, kuten heillä on tapana aina kun keskustelu ajautuu hengellisyyttä liippaaviin aiheisiin. Eräät hyvää tarkoittavat seurakuntani jäsenet edustivat toisenlaista linjaa: he ilmaisivat huolestuneisuutensa siitä, että teologian opiskelu ja Raamatun kriittinen tutkiminen tuhoavat uskon, ja kehottivat minua miettimään vielä kerran. Kun nyt lukuvuoden päättyessä tarkastelen näkemyksiäni, luulen, että he olivat oikeassa.                       Verratessani raamattunäkemystäni, uskonelämääni ja hengellistä identiteettiäni vuoden takaisiin, uutta ainesta on enemmän kuin vanhaa. ...