Jumala ei ole olemassa ja tietää sen itsekin


Jokaisen kristityn kannattaisi joskus olla ateisti. Siihen on kaksi syytä.

Ensinnäkin se tuo uusia sävyjä maailmankuvaan. Kun katsoo todellisuutta hetken täysin eri näkökulmasta, voi huomata maailmassa, ihmisyydessä ja elämässä sellaista kauneutta, jota muuten ei koskaan huomaisi.

Toisekseen ateismi on syvällisen jumalauskon välttämätön edellytys. Tämän ymmärsivät kirkkohistorian legendaarisimmat rukoushörhöt, joita kutsutaan mystikoiksi. Jos Jumala on olemassa, hän ei ole olemassa.

Kahdenlaista olemassaoloa

Kun Jumalan sanotaan olevan olemassa, tarkoitetaan yleensä hänen olevan todellinen. Se on ookoo, ja itsekin kuvaan uskoani joskus vastaavilla ilmaisuilla.

Ongelma on, että käsite “olla olemassa” on kehittynyt kuvaamaan inhimillisessä kokemusmaailmassa olevia rajallisia, maailmankaikkeuden sisäisiä asioita. Jokainen kohtaamamme asia on olemassa siksi, että jokin toinen asia tekee sen mahdolliseksi.

Tietokone on olemassa, koska atomit, joista se muodostuu, ovat olemassa. Sinä olet olemassa, koska biologiset vanhempasi ovat sinut laittaneet aluille. Ajatukset päässäsi ovat olemassa, koska aivosikin ovat. Filosofianörtit käyttävät tällä tavalla olemassa olevista asioista adjektiivia kontingentti.

Jumalan “olemassaolo” on jotain muuta kuin kontingenttien asioiden olemassaolo, joka on riippuvaista jostakin muusta. Jos hän on olemassa, ei edes voisi olla niin, ettei häntä olisi. Erotukseksi kontingenteista asioista Jumalan sanotaan olevan välttämätön. Hänen olemassaolonsa on kaikin tavoin toisenlaista.

On vaikea käsittää, millaista on sellainen olemassaolo, joka ei riipu mistään toisesta. Kuitenkin jo se tosiseikka, että mitään on olemassa, viittaa kaiken takana olevaan välttämättömään todellisuuteen. Universumi itse vaikuttaa kontingentilta, ja siksi se edellyttää välttämätöntä selitystä. Sanalla "Jumala" viitataan juuri tähän olemassaolon välttämättömään perustaan.

Jumala ei ole olento

Koska Jumalan olemassaolo rikkoo kaikki tuntemamme kategoriat, koko käsite "olla olemassa" saattaa olla harhaanjohtava. Monen mielikuvituksessa hän on olento siinä missä mekin - ainoastaan kaikin puolin parempi.

Jotkut teologit suosittelevatkin, ettei Jumalaa pitäisi pitää olemassaolevana ollenkaan. Heidän mielestään on fiksumpaa sanoa, että hän on itse Oleminen tai Olemassaolo.

Teoksessaan The Experience of God ortodoksiteologi David Bentley Hart havainollistaa ajatusta vertamalla Jumalaa valoon. Valo saa työpöydällä olevat esineet näkymään. Mutta mikä saa valon itsensä näkymään? Mikä valaisee valon? Kysymys vaikuttaa järjettömältä. Hartin vertauksessa valaistuna oleminen kuvaa olemassa olemista. Jumala antaa olemassaolon kaikelle, mutta hän itse ei ole olemassa.

Tällainen ateismi ei ole kristillisen uskon vihollinen vaan sisältyy siihen. Natsi-Saksan käsissä marttyyrikuoleman kokenut evankelis-luterilainen pappi Dietrich Bonhoeffer meni niin pitkälle, että sanoi, että hyvän kristityn tulisi elää ikään kuin Jumalaa ei olisi olemassa.

Teologit kiistelevät Bonhoefferin sanojen oikeasta tulkinnasta. Yksi tapa ymmärtää ne (vaikkei Bonhoeffer ehkä niin tarkoittanutkaan) on, että kaikenlainen usko olemassa olevaan Jumalaan on liian rajallista. Se voi estää Jumalan tuntemisen.

Päivä, jona Jumalasta tuli ateisti

Ateismin ja jumalauskon kietominen yhteen ei ole vain teologista kikkailua. Se nousee kristinuskon ydinväitteistä.

Kristitty sitoutuu siihen, että kaikki, mitä Jumalasta voidaan sanoa, löytyy 2000 vuotta sitten Lähi-idässä eläneestä kodittomasta murhatusta raksamiehestä, Jeesuksesta. Hänen varhaisimmat seuraajansa kokivat, että hänen opetuksissaan, parantavassa rakkaudessaan ja juhlissaan, joita hän piti syntisinä pidettyjen kunniaksi ja antoi heidän pitää hänen kunniakseen, välähti perimmäinen totuus. Se mistä tässä kaikessa on kysymys.

Ensimmäiset kristityt ajattelivat, että kaikki muut väitteet Jumalasta kalpenivat Jeesus Nasaretilaisen rinnalla. Heidän mielestään häntä oli oikein kutsua Jumalan Pojaksi ja Jumalan Sanaksi - jopa lihaksi tulleeksi Jumalaksi. Väite Jeesus Nasaretilaisesta ainoana väylänä Jumalan luo on niin posketon, että se vaatii radikaalia ateismia suhteessa kaikkiin kuviteltavissa oleviin Jumaliin.


Uuden testamentin kirjoittajien mielestä Jumalan syvin olemus ja tahto ilmenivät maailmalle Jeesuksen kuolemassa. He pohtivat Golgatan ristin tapahtumia kaikilta mahdollisilta kannoilta ja imivät niistä kaiken, mitä irtosi. Paavali kirjoitti korinttilaisille kieltäytyvänsä tuntemasta mitään muuta kuin Kristuksen ristiinnaulittuna. Hän ymmärsi sen olevan Jumalan tuntemisen salaisuus.

Ja risti kertoo ateismin roolin jumalasuhteessa. Hetki, joka paljastaa Jumalan kaikkein selvimmin - näin uskon - on ristiinnaulittu Jeesus Nasaretilainen huutamassa: “Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Ja sitten hän kuolee.

Jeesuksen sanojen ilmaisema tunne on lähin vastine ateismille, joka ajan kulttuurista löydetään. Pitkäperjantaina Jumalasta tuli ateisti. Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa hänen imitoimistaan ja siihen luottamista, että totuus löytyy hänestä. Yksi osa sitä on sukeltaminen pitkäperjantain ateismiin.

Ateismin armolahja

Jos ateismi on keskeinen osa kristillistä uskoa, sillä on suoria vaikutuksia hengelliseen elämään. Jotkut luulevat, että ihannekristitty kokee kaiken aikaa Jumalan läsnäoloa. Sellainen on toki hieno ja tärkeä kokemus, eikä ole tavatonta saada tuntea sellaista vaikka rukouksen aikana.

Se ei kuitenkaan ole homman pointti. Hengellinen kokemus muodostuu tietyissä aivojen osissa. Koska ääretön Jumala ei mahdu ihmisen aivoihin, hänen läsnäolonsa kokemisessa ei voi olla kysymys Jumalasta itsestään. Parhaimmillaan se on kalpea viittaus häneen ja pahimmillaan vie huomion Jumalasta itsestään.

Yhtä tärkeä osa uskoa onkin tunne Jumalan poissaolosta. Joskus rukous tai ihan tavallinen elämä johtaa ateistisiin kokemuksiin ja epäilyksiin. Se voi olla ahdistavaa kristitylle, joka on omaksunut liian pienen käsityksen Jumalasta ja siitä, miltä suhteen hänen kanssaan pitää näyttää.

Mystikot kutsuvat kristityn kokemaa ateismia sielun pimeäksi yöksi. Heidän mukaansa se voi olla uskon hedelmällisintä aikaa. Ateismin kokemusta ei pidä yrittää häätää kieltämällä tai tukahduttamalla sitä. Siitä kannattaa ottaa kaikki irti antamalla sille tilaa ja uppoutumalla siihen.

Jotkut kristityt ovat lahjakkaampia kokemaan Jumalan poissaoloa kuin toiset. Eräät saavat kokea sitä jopa koko hengellisen matkansa ajan. He ovat vapaita häiritsevistä ja rajoittavista kokemuksista ja varmuudesta. Heidän kykyään voi nimittää ateismin armolahjaksi.

Sielun pimeä yö on samaistumista siihen Jumalaan, joka huutaa Golgatalla kosmiseen tyhjyyteen. Jeesuksen risti on tie rehelliseen suhteeseen itse Olemisen kanssa.

______________

Tämä teksti on negatiivisen teologian sarjan päätösosa. Sarjan kaikki osat:

Kommentit

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Mukavaa lukea vaihteeksi kristityn ihmisen teksti, joka ei pakonomaisesti aseta ateismia vastakkain kristinuskon kanssa (väsyttävään anglosaksiseen tyyliin). Itse olen jo hyvän aikaa mieltänyt ateismin osaksi kristinuskon dialektiikkaa, sen sisäiseksi momentiksi, josta Luther lausuu, että varsinainen ihme on se, kun Jumala vanhurskauttaa jumalattoman.

    Voisiko Bonhoefferin kuuluisia sanoja tulkita Juhani Rekolaa vasten? ”Arvoituksellinen Emmauksen tie” -esseessä hänkin toteaa, että kristityn on eläminen niin kuin ei Jumalaa olisikaan. Aivan kuten Emmauksen aikoina, väliseinä erottaa ihmisen Jumalasta (muttei Jumalaa ihmisestä). Tämä on viehättävä ja paradoksaalinen muotoilu; pidän sitä hyvin kristillisenä, vaikka minulla onkin varauksia sen suhteen sikäli, että ajatus näyttää asettavan Jumalan jonkinlaisena ”tuonpuoleisena” ja transsendenttina. Sellainen puolestaan vaikuttaa minusta vain Jumalan olemassaolon todellisen problematiikan sivuun siirtämiseltä, keinolta turvata täydellisen olennon teologeemi ja peittää puutteellisen Jumalan sietämätön traumaattisuus.

    Minulla on yksi julkaisematon essee, jossa kirjoitan – ja siteeraan nyt itseäni laajahkosti, mistä pahoittelut –, niin, jossa siis kirjoitan seuraavasti:

    ”Tajusin, että umpikujaa ymmärtääkseen oli etsittävä oikeita kysymyksiä. Löydettävä epävarmuus, jota seurata. Varmuutta jahdatessani olin palvonut epäjumalia. Ei Jumalaa palveltu etsimällä hänen tahtoaan ’omasta elämästä’, vaan hyväksymällä oman elämän tarkoittavan Jumalan kuolemaa. Mitään tahtoa etsittäväksi ei ole; on vain tahto, joka etsii, ja on umpikuja, joka on tahto itse. On elettävä kuin Jumalaa ei olisikaan, kuten Juhani Rekola sanoo Lars Ahlinia siteeraten: ’Maailma on vain maailma.’ (…) Kristillisen uskon ’älyllinen’ puolustaminen ei (…) ole minusta kiinnostavaa, vaan aivan tolkuttoman ikävää. En innostu perinteisestä apologetiikasta. Sen projektia pidän arroganttina ja ymmärtämättömänä, väärinkäsityksen synnyttämänä. Apologetiikka ei perustu ajatukseen ’uskon puolustamisesta’ vaan sen pohjimmaisesta häpeämisestä ja tuon häpeän ulkoistavasta kieltämisestä. Apologetiikka pyrkii osoittamaan, että usko on ’rationaalista’ ja oikeastaan pelkkä tiedon laaja muoto. Se haluaa väittää, ettei tiedon ja totuuden rekistereillä ole mainittavaa eroa. Tämän se voi kuitenkin tehdä ainoastaan metafysiikan avulla. Ja metafysiikka ei ole muuta kuin järjen asuun puettua mystiikkaa.”

    Piristävä teksti, raikas. Kiitos siitä.

    [Poistettu kommenttini oli sisällöltään identtinen tämän kanssa, yhtä kirjoitusvirhettä lukuunottamatta.]

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Onko Jumala sadisti? Kamppailuni helvettiopin kanssa

Harhaoppia on nyt myös podcast

Jumala ei ole kristitty