Ihmishampurilaisen nousu ja tuho – mitä ajatella ruumiista, sielusta ja hengestä?

Platonin mukaan ihmissielut
lähetetään taivaasta asumaan ruumiiseen, jossa ne potkivat aikansa ja palaavat
nöyrinä ja puhtaina iankaikkisiin iloihin. Tämä kreikkalainen antropologia
eroaa huomattavasti Vanhaan testamenttiin nojaavasta heprealaisesta
ihmiskäsityksestä, jossa ihminen on yhtenäinen kokonaisuus eikä
palapelinomainen kyhäelmä. Ihmistä ei ole ruumiin ulkopuolella, vaan kuoleman
hetkellä elämä sammuu ja ihminen siirtyy odottamaan heräämistä uuteen
ruumiilliseen elämään. Uuden testamentin opetus tasapainoilee näiden kahden
välillä: se seisoo vakaasti heprealaisen näkemyksen varassa, mutta käyttää sen
kuvaamiseen myös kreikkalaisia termejä. Harhaopeista vanhin, gnostilaisuus, toi
kristinuskoon platonilaisen käsityksen hyvästä sielusta pahan ruumiin vankina. Kristillisissä piireissä tuo moneen kertaan kuopattu mörkö vaikuttaa yhä.
Miten sitten on
selitettävissä, että Raamattu puhuu paljon sielusta, hengestä ja ruumiista, jos
niitä ei sen mukaan ole olemassa toisistaan erillään? Se tarkoittaa näillä
termeillä yhden ihmisyyden eri ulottuvuuksia. Kyse ei siis ole todellisista, toisestaan erillisistä yksiköistä, vaan ne ovat osittain päällekkäisiä kielikuvia ihmisen eri puolista. Näiden
kolmen termin rinnalle Raamattu nostaa yhtä tärkeinä muitakin ulottuvuuksia,
joista tärkeimpiin tutustumme alla. Maineikas Uuden testamentin tutkija James D. G. Dunn on kirjoittanut
aiheesta ansiokkaasti järkäle-eepoksessaan The
Theology of Paul the Apostle, jonka viitoittamin tein etenemme käsite
kerrallaan. Millaisilla eri termeillä Raamattu siis ihmistä kuvaa?
1. Ruumis (σωμα)
Ruumiista puhuessaan
Raamattu ei tarkoita jotain ihmiselle kuuluvaa, vaan ihmistä itseään, kun
tahdotaan painottaa häntä konkreettisena olentona suhteessa muihin fyysisiin
ihmisiin ja materiaaliseen maailmaan. Tämä tulee selväksi monista kohdista,
jotka samastavat ruumiin ja ihmisen itsensä:
”Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne
on Pyhän Hengen temppeli? Tämän Hengen on Jumala antanut asumaan teissä. Te ette itse omista itseänne, sillä Jumala on ostanut teidät
täydestä hinnasta. Tuottakaa siis ruumiillanne
Jumalalle kunniaa!” (1 Kor. 6:19-20)
Kun Paavali kehotti kristittyjä antamaan ruumiinsa eläväksi uhriksi Jumalalle,
hän ei tarkoittanut, että heidän tulisi katkoa kätensä ja jalkansa ja kantaa ne
alttarille, vaan elää arkielämänsä Jumalaa palvellen: siis uhrata itsensä.
(Room. 12:1) Joskus ihmetellään, mitä virkaa ruumiin ylösnousemisella on, jos uskovan sielu jo joka tapauksessa on taivaassa. Tällöin ei tajuta, ettei Raamatun mukaan ihmisestä voi
puhua ilman ruumista. Kreikkalaisille ruumiillinen elämä oli alempiarvoista
hengelliseen elämään verrattuna, mutta ensimmäiset kristityt ajattelivat toisin.
Heidän päämääränsä ei ollut vapautuminen ruumiin kahleista, vaan iankaikkinen
elämä ruumiissa. (1.Kor. 15:40) Tätä kristinuskon ytimessä olevaa oppia
kreikkalaiset pitivät barbaarisena ja naurettavana: kaikkihan tiesivät, että
ruumis on tarkoitettu hautaan jätettäväksi. (Ap. t. 17:32) Ilman ruumiin
herättämistä eloon ei Jeesus ole voittanut kuolemaa: ”Jos ei
ole kuolleiden ylösnousemusta, ei Kristustakaan ole herätetty kuolleista. Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin
meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne.” (1.
Kor. 15:13-14) On huomattavaa, ettei Raamattu puhu mitään sielun
kuolemattomuudesta, vaan sen sanoman ytimessä on ruumiin ylösnousemus, jonka
Jeesus on ihmisistä ensimmäisenä kokenut.
2. Liha (σαρξ)
Toinen hyvin
kouriintuntuva ihmistä kuvaava käsite Raamatussa on suomalaiseen korvaan
omituiselta kuulostava liha. Varsinkin Paavalin kirjeissä tärkeä käsite tulee
heprean kielestä, jossa se tarkoittaa useimmiten eläviä olentoja yleisesti
(1.Moos. 9:11), mutta merkityksen skaala on hyvin laaja. Uuden testamentin
opetuksessa lihaa käytetään synonyyminä ihmiselle ”eläimellisenä” olentona.
Vaikka liha on useimmiten negatiivinen termi, sitä käytetään myös neutraalissa merkityksessä. (Room. 9:3) Ihminen lihana on osa Jumalan hyvää
suunnitelmaa, mutta syntiinlankeemuksen seurauksena ihmisen luonto on tullut
pahan palvelijaksi. Paavalin teksteissä lihasta tulee lähes kosminen Jumalaa
vastustava voima (Room. 8:8) ja Hengen vastakohta. (Room. 8:6)
Lihan mukaan eläminen on ihmisen luontainen elämäntapa, johon kristitty on
vaarassa lipsua takaisin, ellei hän pysy tiiviissä yhteydessä Jumalan Henkeen.
(Room. 8:13) Opettaako Raamattu siis sittenkin, että
fyysinen elämä on pahaa ja hengellinen hyvää? Ei missään tapauksessa. Vaikka
heikko liha jääkin Raamatun mukaan Jumalan valtakunnan ulkopuolelle, Jeesukselle kuuluva ihminen
ruumiillisena olentona menee sisälle niin että paukahtaa. (1.Kor. 15:25-50)
3. Sielu (ψυχη)
Sielu on kaikkein väärinymmärretyimpiä
käsitteitä Raamatussa. Sielu ei ole aineeton ja kuolematon persoonallisuus,
vaan tarkoittaa ihmistä, kun häntä painotetaan elävänä olentona. 1.Moos. 2:7
havainnollistaa tämän: ”Silloin Herra
Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen,
ja niin ihmisestä tuli elävä sielu.” Ihmisellä ei siis ole sielua, vaan hän
on sielu. Yhtälailla kuin ihmiset, myös eläimet ovat sieluja: ”Toinen enkeli tyhjensi maljansa mereen.
Meri muuttui kuin kuolleen vereksi, ja kaikki meren sielut kuolivat.” (Ilm.
16:3) Sielu voi tarkoittaa myös elämänvoimaa: kun Raamattu sanoo sielun asuvan
veressä (1.Moos. 9:4), se tarkoittaa yksinkertaisesti, että ihminen pysyy
elossa niin kauan kuin suonissa kiertää veri. Koska sanalla ”sielu” tarkoitetaan
nykyään yleiskielessä aivan muuta kuin raamatullisessa kielenkäytössä, modernit
raamatunkäännökset käyttävät usein sen sijaan termiä ”elämä” tai
”elämänvoima”. Kun ruumis kuolee, sielu katoaa, mutta ylösnousemuksessa ihminen
tulee sieluksi jälleen.
4. Henki (πνευμα)
On hieman epäselvää,
milloin Raamattu käyttää πνευμα-sanaa tarkoittamaan Pyhää Henkeä ja milloin
ihmisen henkeä, mutta eräitä päätelmiä on mahdollista tehdä. Henkikään ei
Raamatussa ole jotain, mikä ihmisellä on, vaan symboli siitä, mitä ihminen tietystä näkökulmasta on. Vanhassa testamentissa hengellä tarkoitetaan monesti elämää yleisesti
(1.Moos. 2:7), mutta Uusi testamentti käyttää sitä kuvaamaan ihmisen
jumalasuhteen ulottuvuutta. 1. Kor.
14:14 kertoo, että kielillä puhuvan henki rukoilee, mutta mieli on joutilaana.
Ihmisen ja Jumalan välillä tapahtuu jotain, vaikkei glossolalisti itse siitä
mitään ymmärtäisikään. 1. Kor. 2:14-15 vertailee sielullista ja hengellistä
ihmistä. Kuten opimme, sielu merkitsee elämänvoimaa, joten sielullinen ihminen
on sellainen, joka elelee elämäänsä niin kuin ihminen sitä luonnostaan elää.
Hengellinen ihminen tarkoittaa kristittyä, eli ihmistä, jonka jumalasuhde
toimii ja on elämän johtava voima.
5. Mieli (νους)
Monilla eri vastineilla
Uuteen testamenttiin suomennettu νους merkitsee ihmisen kognitiivista ja
loogista puolta. Yhdellä sanalla sen voi kääntää mieleksi tai järjeksi. Jumala
voi hylätä ihmisen kelvottoman mielen valtaan (Room. 1:28), mutta kristityillä
on lahjaksi saatu Kristuksen mieli. (1. Kor. 2:16) Raamattu ei tunne modernia
ajatusta siitä, että usko ja järki ovat kaksi erillistä asiaa, vaan uskova saa
käyttää aivojaan, ja toisinpäin: joka ei usko Jeesukseen on Raamatun mukaan
järjetön! (Gal. 3:1) Vaikka kielillä puhuvan pitää rukoilla lahjallaan ilman
järjen häivää, myös mielessä muodostettu järkevä rukous on välttämätöntä. (1.
Kor. 14:14) Jos kristillisellä uskolla ei ole järjellisesti perusteltavaa
pohjaa, siihen ei kannata uskoa (1. Kor. 15:14), ja uskovan elämä onkin mielen
uudistumista. (Room. 12:2) Usko ei kuitenkaan ole pelkkää logiikkaa, vaan se on
myös silkkaa hulluutta. (1. Kor. 1:21)
6. Sydän (καρδια)
Raamatun kielenkäytössä
puhutaan sydämestä, kun tarkoitetaan ihmisen tahtoa ja tunteita. Jeesuksen
näkemys sydämestä oli hyvin negatiivinen: hänen mukaansa ”sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet,
varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset.” (Matt. 15:19) Profeetta Jeremia ei ajatellut
yhtään kauniimmin: ”Petollinen on
ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa! Kuka sen tuntee? Minä, Herra,
tutkin sydämet, tiedän salaisimmatkin ajatukset.” (Jer. 17:9-10) Raamatun
mukaan ihmisen tunne-elämä ja tahto ovat siis täysin turmeltuneet ja pimeyttä
täynnä, ja oma sisin vie jokaista kohti varmaa tuhoa. Kun ihminen tulee uskoon,
Jumala täyttää sydämen ilolla (Ap.t. 14:17) ja lähettää sinne Henkensä, joka
saa ihmisen kokemaan tunnemaailmassaan lapsenomaista kiintymystä taivaallista
Isäänsä kohtaan. (Gal. 4:6) Sydäntä ei vakuuteta järkiperusteluilla, vaan tarvitaan koko elämän mullistava sisäinen vallankumous. Ihmisen tunneprosesseja ja tahtoa ei voi kääntää
edes hän itse, mutta Jumalan Henki muuttaa ne uudeksi. Hän on ainoa, joka voi
parantaa tunnemaailman haavat. Profeetta Hesekielin sanoin: ”Minä poistan teidän ruumiistanne kivisydämen
ja annan teille lihasydämen”, ja ihmisen sisin alkaa sykkiä samaan tahtiin
Jumalan tahdon kanssa. (Hes. 36:26-27) Kun usko siirtyy päästä sydämeen, se on pelastavaa. (Room. 10:9)
Johtopäätöksiä
Kristityn ei tarvitse ahdistua neuropsykologisen tutkimuksen tuloksista,
jotka löytävät rakkauden, minuuden ja uskon aivosolusta ja kuvitella, että ne jotenkin kaataisivat raamatullisen opetuksen ihmisen luonteesta. Raamatun näkemys
ihmisestä yhtenäisenä olentona vastaa nykyajan tieteellistä käsitystä. Sisäinen ihminen ei ole toisessa todellisuudessa
ruumiista irrallaan leijaileva haamu, vaan tiukasti fyysisessä maailmassa.
Tutkimukset ovat osoittaneet tämän yhteyden: eräässä kokeessa joukko
terminaalivaiheen rintasyöpäpotilaita jaettiin kahteen ryhmään, joista
ensimmäiselle tarjottiin keskustelutukea ja toiselle sitä ei tarjottu.
Tutkijoiden yllätykseksi psykologisella avulla oli valtava vaikutus sairauden
etenemiseen. Ensimmäisen ryhmän edustajat elivät keskimäärin noin kaksi kertaa
pidempään tutkimuksen aloittamishetkestä kuin toinen ryhmä. Kun kokeen alusta
oli kulunut kaksi vuotta, koko toinen ryhmä oli kuollut, mutta ensimmäisestä
oli hengissä vielä kolmannes. Kristillisen opetuksen on otettava tästä oppia,
eikä siinä saada jakaa ihmistä epäluonnollisesti paloihin ja keskittyä hoitamaan
vain hengellistä puolta muiden kustannuksella. Jos sananjulistaja ymmärtää
Raamatun holistisen antropologian ytimen, Kristuksen verellä lunastettu ihminen
tulee kohdatuksi kokonaisuutena eikä osista kasattuna hampurilaisena.
P.S. Mitä tapahtuu opille kuoleman jälkeisestä elämästä, jos ihmisellä ei ole ruumiista erillään elävää kuolematonta sielua, vaan koko paketilla on yksi on/off-kytkin? Onko pääteltävä
adventistien, Jehovan todistajien ja Martti Lutherin tavoin, että kuoleman
hetkellä ihminen siirtyy unenomaiseen tiedottomuuden tilaan odottamaan
ylösnousemusta? Ei välttämättä. Raamattu opettaa, että jollain
ihmeellisellä tavalla uskova siirtyy heti kuoltuaan Herran luo. (Luuk. 20:38,
23:43, Hepr. 12:23, 2.Kor. 5:8) Tuonpuoleinen oleminen ei kuitenkaan perustu
ihmisen tietoisuuden luontaiseen kuolemattomuuteen, vaan Jumalan tahtoon ja
kaikkivaltiuteen. Raamattu ei kerro rajan takaisesta oikeastaan mitään, koska ihmisen päämäärä ei ole kuoleman jälkeinen elämä vaan
kuoleman jälkeisen elämän jälkeinen elämä. ”Taivaasta” ei näin ollen pidä tehdä uskonvaelluksen
kiintopistettä, mutta on aivan oikein luottaa siihen, että uskovaisina kuolleet
läheisemme ovat Herran käsissä ja elävät hänelle odottaen Jeesuksen paluuta ja
heräämistään takaisin elämään Jumalan alkuperäisen suunnitelman mukaisina
kokonaisina ihmisinä.
Erinomainen teksti! Systemaatikkona kommentoin Post Scriptumiisi seuraavaa:
VastaaPoista"Onko pääteltävä adventistien, Jehovan todistajien ja Martti Lutherin tavoin, että kuoleman hetkellä ihminen siirtyy unenomaiseen tiedottomuuden tilaan odottamaan ylösnousemusta?"
Erityisesti Augustinuksen ajattelusta nousee pinnalle myöhemmin laajalle levinnyt käsitys Jumalasta "ajan ulkopuollella". Jumala on ajaton, luomakunta on ajallinen.
Kun kristitty kuolee, hän siirtyy ajallisesta luomakunnasta ajattoman Jumalan luo. Vastaava ajattelu korostuu ainakin Robert W. Jensonilla
ja Wolfhart Pannenbergilla.
Havainnollistava kuva eräästä toisesta blogista:
http://3.bp.blogspot.com/-pbsLBo53K5c/T5aH_syzJCI/AAAAAAAAADA/XPBKSbVQQBU/s1600/Sarjakuvan+teologiaa+Kolmiyhteinen+Jumala+ja+luomakunta.jpg
Systemaattinen laajennus on erittäin tervetullut! :)
VastaaPoistaMulle ajatus Jumalasta ajattomana olentona on vaikea ymmärtää. Ajattomuus tarkoittaa tapahtumattomuutta, mikä johtaa kosmiseen huimaukseen kun ajatellaan Jumalan toimintaa historiassa - vaikkapa luomista, lunastusta tai ilmoitusta. Meidän näkökulmastamme Jumala siis toimii temporaaliakselilla, mutta todellisuudessa kyse on pistemäisessä ikuisuuden tilassa olevan Jumalan olemuksen ilmenemisestä ajassa. Huikeaa! Toisaalta Jumala kyllä näkee aika-avaruuden meidänkin tavallamme inkarnaation ansiosta.
Kappas... en seurannut tätä blogia (ei viestiä vastauksesta).
VastaaPoistaHmmm... ajallisen olennon näkökulmasta suurimman ongelman voi muodostaa Jumalan ajattomuuden ja tapahtumattomuuden erottaminen toisistaan. Ehkä tarkempaa olisi mieltää "ajallisen todellisuuden" ilmentyminen pisteenä, jota ajaton olento -Jumala- ympäröi. Tuolloin myöskin ajallisen ylläpidon käsittäminen tulee helpommaksi (muttei helpoksi). Ajaton ja ääretön olento hoitaa rajallista todellisuutta. Toden totta, huikeaa!
Tämä keskustelu uhkaa todella nopeasti lähestyä vapaan tahdon, teodikeian ja determinismin rajoja.
Kiitos tästä tekstistä, se oli antoisaa luettavaa. Se lisäsi omaa, hyvin vajavaista ja kapeaa teologista perehtyneisyyttäni.
VastaaPoistaTähän Jumalan ja ajan suhteeseen liittyen voisin puolestaan tarjoilla laajentavaa näkemystä, toki äärimmäisen suppeassa muodossa.
Lyhyesti sanoen, jos Jumala ajatellaan ajattomaksi, hän ei voi olla todellisessa suhteessa ajalliseen luomakuntaansa. Tämä oli Tuomas Akvinolaisen ratkaisu: argumentoida, että joskin luodut olennot ovat todellisessa suhteessa Jumalaan, Jumala ei itse ole todellisessa suhteessa luotuihin. Kuten W.L. Craig kirjoittaa:
“Hence, God exists timelessly, unrelated to creatures, while creatures in time change in their relations to him. In the incarnation, a human nature becomes related in a new way to the second person of the Trinity, but that person does not sustain a real relation with that human nature. But this doctrine is singularly unconvincing. It is system-dependent upon regarding relation as an accident inhering in a substance. Because God is absolutely simple, he has no accidents and, hence, no real relations. But if we reject the Aristotelian metaphysical doctrine of substance and accidents, then it seems foolish to say God is not really related to the world as Creator to creature.”
Tässähän on kyse Kierkegaardin absoluuttisesta paradoksista (eli eksistenssin kontradiktiosta): ikuisen läsnäolosta ajassa. Kuinka Jumala voi olla ajassa ja tilassa (in the space-time world) ilman, että lakkaa olemasta ikuinen (eternal, tässä merkityksessä: ajaton). Aika ja ajattomuus ovat looginen kontradiktio: niiden ei voi väittää olevan läsnä ”vieretysten” sortumatta paradoksiin.
Ratkaisuksi tähän voidaan tarjota relationaalista näkemystä ajasta, jossa Jumala on olemassa ajattomasti ”ennen” (ei kronologisesti ennen, vaan kausaalisesti ja eksplanatorisesti ennen) luomista ja ajallisesti suhteessa luomiseen. Tila ei nyt mahdollista tämän näkemyksen laajempaa esittelyä; joka tapauksessa se näyttäisi ratkaisevan absoluuttisen paradoksin.
Muuan mielenkiintoinen filosofinen seuraus tästä joka tapauksessa on se, että voidaan sanoa Jumalalla sanoa olevan "olemassaolon ensimmäinen hetki". Kuitenkin Jumalan eksistenssi on riippumaton ajasta: ”For as long as this is true, we cannot infer from God's having had a first moment of existence that God came into existence or would not have existed save if time did” (Craig > Leftow.)