Ihmishampurilaisen nousu ja tuho – mitä ajatella ruumiista, sielusta ja hengestä?

Ennen videotykkien, savukoneiden ja interaktiivisten multimediatyökalujen aikaa pyhäkoulussa havainnollistettiin Raamatun kertomuksia kiinnittämällä kauniita huovasta leikattuja hahmoja ja lavasteita fanellitaululle. Muistan lapsuudestani, että erään kerran pyhäkoulun täti kiinnitti Adamia esittävän palasen taululle ja kertoi: ”Jumala muovaili Adamin maan tomusta, mutta ihminen ei tullut valmiiksi vielä silloin. Jumala antoi ihmiselle vielä kaksi asiaa.” Opettaja kaivoi kansiosta kaksi Adam-kuvaa lisää, jotka olivat muuten identtisiä ensimmäisen kanssa, mutta väritetty hieman haaleammin: jonkinlaisia kummitus-Adameita, jotka hän kiinnitti alkuperäisen viereen. Hän jatkoi: ”Jumala antoi ihmiselle hengen ja sielun. Teilläkin on kaikilla sellainet. Sielu on sinä itse, joka asuu ruumiissa, ja joka sitten menee taivaaseen ja elää ikuisesti.” Minä ja muut pyhäkoululaiset omaksuimme kolmiyhteisen ihmiskuvan tietämättä, ettei se perustunut Raamattuun vaan suuren filosofin Platonin oppeihin.

Platonin mukaan ihmissielut lähetetään taivaasta asumaan ruumiiseen, jossa ne potkivat aikansa ja palaavat nöyrinä ja puhtaina iankaikkisiin iloihin. Tämä kreikkalainen antropologia eroaa huomattavasti Vanhaan testamenttiin nojaavasta heprealaisesta ihmiskäsityksestä, jossa ihminen on yhtenäinen kokonaisuus eikä palapelinomainen kyhäelmä. Ihmistä ei ole ruumiin ulkopuolella, vaan kuoleman hetkellä elämä sammuu ja ihminen siirtyy odottamaan heräämistä uuteen ruumiilliseen elämään. Uuden testamentin opetus tasapainoilee näiden kahden välillä: se seisoo vakaasti heprealaisen näkemyksen varassa, mutta käyttää sen kuvaamiseen myös kreikkalaisia termejä. Harhaopeista vanhin, gnostilaisuus, toi kristinuskoon platonilaisen käsityksen hyvästä sielusta pahan ruumiin vankina. Kristillisissä piireissä tuo moneen kertaan kuopattu mörkö vaikuttaa yhä.

Miten sitten on selitettävissä, että Raamattu puhuu paljon sielusta, hengestä ja ruumiista, jos niitä ei sen mukaan ole olemassa toisistaan erillään? Se tarkoittaa näillä termeillä yhden ihmisyyden eri ulottuvuuksia. Kyse ei siis ole todellisista, toisestaan erillisistä yksiköistä, vaan ne ovat osittain päällekkäisiä kielikuvia ihmisen eri puolista. Näiden kolmen termin rinnalle Raamattu nostaa yhtä tärkeinä muitakin ulottuvuuksia, joista tärkeimpiin tutustumme alla. Maineikas Uuden testamentin tutkija James D. G. Dunn on kirjoittanut aiheesta ansiokkaasti järkäle-eepoksessaan The Theology of Paul the Apostle, jonka viitoittamin tein etenemme käsite kerrallaan. Millaisilla eri termeillä Raamattu siis ihmistä kuvaa?

1. Ruumis (σωμα)
Ruumiista puhuessaan Raamattu ei tarkoita jotain ihmiselle kuuluvaa, vaan ihmistä itseään, kun tahdotaan painottaa häntä konkreettisena olentona suhteessa muihin fyysisiin ihmisiin ja materiaaliseen maailmaan. Tämä tulee selväksi monista kohdista, jotka samastavat ruumiin ja ihmisen itsensä: ”Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli? Tämän Hengen on Jumala antanut asumaan teissä. Te ette itse omista itseänne, sillä Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta. Tuottakaa siis ruumiillanne Jumalalle kunniaa!” (1 Kor.  6:19-20) Kun Paavali kehotti kristittyjä antamaan ruumiinsa eläväksi uhriksi Jumalalle, hän ei tarkoittanut, että heidän tulisi katkoa kätensä ja jalkansa ja kantaa ne alttarille, vaan elää arkielämänsä Jumalaa palvellen: siis uhrata itsensä. (Room. 12:1) Joskus ihmetellään, mitä virkaa ruumiin ylösnousemisella on, jos uskovan sielu jo joka tapauksessa on taivaassa. Tällöin ei tajuta, ettei Raamatun mukaan ihmisestä voi puhua ilman ruumista. Kreikkalaisille ruumiillinen elämä oli alempiarvoista hengelliseen elämään verrattuna, mutta ensimmäiset kristityt ajattelivat toisin. Heidän päämääränsä ei ollut vapautuminen ruumiin kahleista, vaan iankaikkinen elämä ruumiissa. (1.Kor. 15:40) Tätä kristinuskon ytimessä olevaa oppia kreikkalaiset pitivät barbaarisena ja naurettavana: kaikkihan tiesivät, että ruumis on tarkoitettu hautaan jätettäväksi. (Ap. t. 17:32) Ilman ruumiin herättämistä eloon ei Jeesus ole voittanut kuolemaa:  ”Jos ei ole kuolleiden ylösnousemusta, ei Kristustakaan ole herätetty kuolleista.  Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne.” (1. Kor. 15:13-14) On huomattavaa, ettei Raamattu puhu mitään sielun kuolemattomuudesta, vaan sen sanoman ytimessä on ruumiin ylösnousemus, jonka Jeesus on ihmisistä ensimmäisenä kokenut.

2. Liha (σαρξ)
Toinen hyvin kouriintuntuva ihmistä kuvaava käsite Raamatussa on suomalaiseen korvaan omituiselta kuulostava liha. Varsinkin Paavalin kirjeissä tärkeä käsite tulee heprean kielestä, jossa se tarkoittaa useimmiten eläviä olentoja yleisesti (1.Moos. 9:11), mutta merkityksen skaala on hyvin laaja. Uuden testamentin opetuksessa lihaa käytetään synonyyminä ihmiselle ”eläimellisenä” olentona. Vaikka liha on useimmiten negatiivinen termi, sitä käytetään myös neutraalissa merkityksessä. (Room. 9:3) Ihminen lihana on osa Jumalan hyvää suunnitelmaa, mutta syntiinlankeemuksen seurauksena ihmisen luonto on tullut pahan palvelijaksi. Paavalin teksteissä lihasta tulee lähes kosminen Jumalaa vastustava voima (Room. 8:8) ja Hengen vastakohta. (Room. 8:6) Lihan mukaan eläminen on ihmisen luontainen elämäntapa, johon kristitty on vaarassa lipsua takaisin, ellei hän pysy tiiviissä yhteydessä Jumalan Henkeen. (Room. 8:13) Opettaako Raamattu siis sittenkin, että fyysinen elämä on pahaa ja hengellinen hyvää? Ei missään tapauksessa. Vaikka heikko liha jääkin Raamatun mukaan Jumalan valtakunnan ulkopuolelle, Jeesukselle kuuluva ihminen ruumiillisena olentona menee sisälle niin että paukahtaa. (1.Kor. 15:25-50)

3. Sielu (ψυχη)
Sielu on kaikkein väärinymmärretyimpiä käsitteitä Raamatussa. Sielu ei ole aineeton ja kuolematon persoonallisuus, vaan tarkoittaa ihmistä, kun häntä painotetaan elävänä olentona. 1.Moos. 2:7 havainnollistaa tämän: ”Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu.” Ihmisellä ei siis ole sielua, vaan hän on sielu. Yhtälailla kuin ihmiset, myös eläimet ovat sieluja: ”Toinen enkeli tyhjensi maljansa mereen. Meri muuttui kuin kuolleen vereksi, ja kaikki meren sielut kuolivat.” (Ilm. 16:3) Sielu voi tarkoittaa myös elämänvoimaa: kun Raamattu sanoo sielun asuvan veressä (1.Moos. 9:4), se tarkoittaa yksinkertaisesti, että ihminen pysyy elossa niin kauan kuin suonissa kiertää veri. Koska sanalla ”sielu” tarkoitetaan nykyään yleiskielessä aivan muuta kuin raamatullisessa kielenkäytössä, modernit raamatunkäännökset käyttävät usein sen sijaan termiä ”elämä” tai ”elämänvoima”. Kun ruumis kuolee, sielu katoaa, mutta ylösnousemuksessa ihminen tulee sieluksi jälleen.

4. Henki (πνευμα)
On hieman epäselvää, milloin Raamattu käyttää πνευμα-sanaa tarkoittamaan Pyhää Henkeä ja milloin ihmisen henkeä, mutta eräitä päätelmiä on mahdollista tehdä. Henkikään ei Raamatussa ole jotain, mikä ihmisellä on, vaan symboli siitä, mitä ihminen tietystä näkökulmasta on. Vanhassa testamentissa hengellä tarkoitetaan monesti elämää yleisesti (1.Moos. 2:7), mutta Uusi testamentti käyttää sitä kuvaamaan ihmisen jumalasuhteen ulottuvuutta.  1. Kor. 14:14 kertoo, että kielillä puhuvan henki rukoilee, mutta mieli on joutilaana. Ihmisen ja Jumalan välillä tapahtuu jotain, vaikkei glossolalisti itse siitä mitään ymmärtäisikään. 1. Kor. 2:14-15 vertailee sielullista ja hengellistä ihmistä. Kuten opimme, sielu merkitsee elämänvoimaa, joten sielullinen ihminen on sellainen, joka elelee elämäänsä niin kuin ihminen sitä luonnostaan elää. Hengellinen ihminen tarkoittaa kristittyä, eli ihmistä, jonka jumalasuhde toimii ja on elämän johtava voima.

5. Mieli (νους)
Monilla eri vastineilla Uuteen testamenttiin suomennettu νους merkitsee ihmisen kognitiivista ja loogista puolta. Yhdellä sanalla sen voi kääntää mieleksi tai järjeksi. Jumala voi hylätä ihmisen kelvottoman mielen valtaan (Room. 1:28), mutta kristityillä on lahjaksi saatu Kristuksen mieli. (1. Kor. 2:16) Raamattu ei tunne modernia ajatusta siitä, että usko ja järki ovat kaksi erillistä asiaa, vaan uskova saa käyttää aivojaan, ja toisinpäin: joka ei usko Jeesukseen on Raamatun mukaan järjetön! (Gal. 3:1) Vaikka kielillä puhuvan pitää rukoilla lahjallaan ilman järjen häivää, myös mielessä muodostettu järkevä rukous on välttämätöntä. (1. Kor. 14:14) Jos kristillisellä uskolla ei ole järjellisesti perusteltavaa pohjaa, siihen ei kannata uskoa (1. Kor. 15:14), ja uskovan elämä onkin mielen uudistumista. (Room. 12:2) Usko ei kuitenkaan ole pelkkää logiikkaa, vaan se on myös silkkaa hulluutta. (1. Kor. 1:21)

6. Sydän (καρδια)
Raamatun kielenkäytössä puhutaan sydämestä, kun tarkoitetaan ihmisen tahtoa ja tunteita. Jeesuksen näkemys sydämestä oli hyvin negatiivinen: hänen mukaansa ”sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset.”  (Matt. 15:19) Profeetta Jeremia ei ajatellut yhtään kauniimmin: ”Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa! Kuka sen tuntee? Minä, Herra, tutkin sydämet, tiedän salaisimmatkin ajatukset.” (Jer. 17:9-10) Raamatun mukaan ihmisen tunne-elämä ja tahto ovat siis täysin turmeltuneet ja pimeyttä täynnä, ja oma sisin vie jokaista kohti varmaa tuhoa. Kun ihminen tulee uskoon, Jumala täyttää sydämen ilolla (Ap.t. 14:17) ja lähettää sinne Henkensä, joka saa ihmisen kokemaan tunnemaailmassaan lapsenomaista kiintymystä taivaallista Isäänsä kohtaan. (Gal. 4:6) Sydäntä ei vakuuteta järkiperusteluilla, vaan tarvitaan koko elämän mullistava sisäinen vallankumous. Ihmisen tunneprosesseja ja tahtoa ei voi kääntää edes hän itse, mutta Jumalan Henki muuttaa ne uudeksi. Hän on ainoa, joka voi parantaa tunnemaailman haavat. Profeetta Hesekielin sanoin: ”Minä poistan teidän ruumiistanne kivisydämen ja annan teille lihasydämen”, ja ihmisen sisin alkaa sykkiä samaan tahtiin Jumalan tahdon kanssa. (Hes. 36:26-27) Kun usko siirtyy päästä sydämeen,  se on pelastavaa. (Room. 10:9)

Johtopäätöksiä
Kristityn ei tarvitse ahdistua neuropsykologisen tutkimuksen tuloksista, jotka löytävät rakkauden, minuuden ja uskon aivosolusta ja kuvitella, että ne jotenkin kaataisivat raamatullisen opetuksen ihmisen luonteesta. Raamatun näkemys ihmisestä yhtenäisenä olentona vastaa nykyajan tieteellistä käsitystä.  Sisäinen ihminen ei ole toisessa todellisuudessa ruumiista irrallaan leijaileva haamu, vaan tiukasti fyysisessä maailmassa. Tutkimukset ovat osoittaneet tämän yhteyden: eräässä kokeessa joukko terminaalivaiheen rintasyöpäpotilaita jaettiin kahteen ryhmään, joista ensimmäiselle tarjottiin keskustelutukea ja toiselle sitä ei tarjottu. Tutkijoiden yllätykseksi psykologisella avulla oli valtava vaikutus sairauden etenemiseen. Ensimmäisen ryhmän edustajat elivät keskimäärin noin kaksi kertaa pidempään tutkimuksen aloittamishetkestä kuin toinen ryhmä. Kun kokeen alusta oli kulunut kaksi vuotta, koko toinen ryhmä oli kuollut, mutta ensimmäisestä oli hengissä vielä kolmannes. Kristillisen opetuksen on otettava tästä oppia, eikä siinä saada jakaa ihmistä epäluonnollisesti paloihin ja keskittyä hoitamaan vain hengellistä puolta muiden kustannuksella. Jos sananjulistaja ymmärtää Raamatun holistisen antropologian ytimen, Kristuksen verellä lunastettu ihminen tulee kohdatuksi kokonaisuutena eikä osista kasattuna hampurilaisena.

P.S. Mitä tapahtuu opille kuoleman jälkeisestä elämästä, jos ihmisellä ei ole ruumiista erillään elävää kuolematonta sielua, vaan koko paketilla on yksi on/off-kytkin? Onko pääteltävä adventistien, Jehovan todistajien ja Martti Lutherin tavoin, että kuoleman hetkellä ihminen siirtyy unenomaiseen tiedottomuuden tilaan odottamaan ylösnousemusta? Ei välttämättä. Raamattu opettaa, että jollain ihmeellisellä tavalla uskova siirtyy heti kuoltuaan Herran luo. (Luuk. 20:38, 23:43, Hepr. 12:23, 2.Kor. 5:8) Tuonpuoleinen oleminen ei kuitenkaan perustu ihmisen tietoisuuden luontaiseen kuolemattomuuteen, vaan Jumalan tahtoon ja kaikkivaltiuteen. Raamattu ei kerro rajan takaisesta oikeastaan mitään, koska ihmisen päämäärä ei ole kuoleman jälkeinen elämä vaan kuoleman jälkeisen elämän jälkeinen elämä. ”Taivaasta” ei näin ollen pidä tehdä uskonvaelluksen kiintopistettä, mutta on aivan oikein luottaa siihen, että uskovaisina kuolleet läheisemme ovat Herran käsissä ja elävät hänelle odottaen Jeesuksen paluuta ja heräämistään takaisin elämään Jumalan alkuperäisen suunnitelman mukaisina kokonaisina ihmisinä.

Kommentit

  1. Erinomainen teksti! Systemaatikkona kommentoin Post Scriptumiisi seuraavaa:
    "Onko pääteltävä adventistien, Jehovan todistajien ja Martti Lutherin tavoin, että kuoleman hetkellä ihminen siirtyy unenomaiseen tiedottomuuden tilaan odottamaan ylösnousemusta?"

    Erityisesti Augustinuksen ajattelusta nousee pinnalle myöhemmin laajalle levinnyt käsitys Jumalasta "ajan ulkopuollella". Jumala on ajaton, luomakunta on ajallinen.

    Kun kristitty kuolee, hän siirtyy ajallisesta luomakunnasta ajattoman Jumalan luo. Vastaava ajattelu korostuu ainakin Robert W. Jensonilla
    ja Wolfhart Pannenbergilla.

    Havainnollistava kuva eräästä toisesta blogista:
    http://3.bp.blogspot.com/-pbsLBo53K5c/T5aH_syzJCI/AAAAAAAAADA/XPBKSbVQQBU/s1600/Sarjakuvan+teologiaa+Kolmiyhteinen+Jumala+ja+luomakunta.jpg

    VastaaPoista
  2. Systemaattinen laajennus on erittäin tervetullut! :)

    Mulle ajatus Jumalasta ajattomana olentona on vaikea ymmärtää. Ajattomuus tarkoittaa tapahtumattomuutta, mikä johtaa kosmiseen huimaukseen kun ajatellaan Jumalan toimintaa historiassa - vaikkapa luomista, lunastusta tai ilmoitusta. Meidän näkökulmastamme Jumala siis toimii temporaaliakselilla, mutta todellisuudessa kyse on pistemäisessä ikuisuuden tilassa olevan Jumalan olemuksen ilmenemisestä ajassa. Huikeaa! Toisaalta Jumala kyllä näkee aika-avaruuden meidänkin tavallamme inkarnaation ansiosta.

    VastaaPoista
  3. Kappas... en seurannut tätä blogia (ei viestiä vastauksesta).

    Hmmm... ajallisen olennon näkökulmasta suurimman ongelman voi muodostaa Jumalan ajattomuuden ja tapahtumattomuuden erottaminen toisistaan. Ehkä tarkempaa olisi mieltää "ajallisen todellisuuden" ilmentyminen pisteenä, jota ajaton olento -Jumala- ympäröi. Tuolloin myöskin ajallisen ylläpidon käsittäminen tulee helpommaksi (muttei helpoksi). Ajaton ja ääretön olento hoitaa rajallista todellisuutta. Toden totta, huikeaa!

    Tämä keskustelu uhkaa todella nopeasti lähestyä vapaan tahdon, teodikeian ja determinismin rajoja.

    VastaaPoista
  4. Kiitos tästä tekstistä, se oli antoisaa luettavaa. Se lisäsi omaa, hyvin vajavaista ja kapeaa teologista perehtyneisyyttäni.

    Tähän Jumalan ja ajan suhteeseen liittyen voisin puolestaan tarjoilla laajentavaa näkemystä, toki äärimmäisen suppeassa muodossa.

    Lyhyesti sanoen, jos Jumala ajatellaan ajattomaksi, hän ei voi olla todellisessa suhteessa ajalliseen luomakuntaansa. Tämä oli Tuomas Akvinolaisen ratkaisu: argumentoida, että joskin luodut olennot ovat todellisessa suhteessa Jumalaan, Jumala ei itse ole todellisessa suhteessa luotuihin. Kuten W.L. Craig kirjoittaa:

    “Hence, God exists timelessly, unrelated to creatures, while creatures in time change in their relations to him. In the incarnation, a human nature becomes related in a new way to the second person of the Trinity, but that person does not sustain a real relation with that human nature. But this doctrine is singularly unconvincing. It is system-dependent upon regarding relation as an accident inhering in a substance. Because God is absolutely simple, he has no accidents and, hence, no real relations. But if we reject the Aristotelian metaphysical doctrine of substance and accidents, then it seems foolish to say God is not really related to the world as Creator to creature.”

    Tässähän on kyse Kierkegaardin absoluuttisesta paradoksista (eli eksistenssin kontradiktiosta): ikuisen läsnäolosta ajassa. Kuinka Jumala voi olla ajassa ja tilassa (in the space-time world) ilman, että lakkaa olemasta ikuinen (eternal, tässä merkityksessä: ajaton). Aika ja ajattomuus ovat looginen kontradiktio: niiden ei voi väittää olevan läsnä ”vieretysten” sortumatta paradoksiin.

    Ratkaisuksi tähän voidaan tarjota relationaalista näkemystä ajasta, jossa Jumala on olemassa ajattomasti ”ennen” (ei kronologisesti ennen, vaan kausaalisesti ja eksplanatorisesti ennen) luomista ja ajallisesti suhteessa luomiseen. Tila ei nyt mahdollista tämän näkemyksen laajempaa esittelyä; joka tapauksessa se näyttäisi ratkaisevan absoluuttisen paradoksin.

    Muuan mielenkiintoinen filosofinen seuraus tästä joka tapauksessa on se, että voidaan sanoa Jumalalla sanoa olevan "olemassaolon ensimmäinen hetki". Kuitenkin Jumalan eksistenssi on riippumaton ajasta: ”For as long as this is true, we cannot infer from God's having had a first moment of existence that God came into existence or would not have existed save if time did” (Craig > Leftow.)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumala ei ole kristitty

Jos luomiskertomus ei ole historiallista faktaa, niin mitä sitten?

Onko Jumala sadisti? Kamppailuni helvettiopin kanssa