Uskonnonopetusta ei pidä lakkauttaa

 

Silloin tällöin joku keksii vaatia uskonnonopetusta poistettavaksi perusopetuksen ja lukion oppiaineiden joukosta. Vaatimusta perustellaan sillä tosiseikalla, että uskonnot eivät ole tiedettä, eikä koulun pitäisi väittää oppilaille mitään tieteellisesti perustelematonta. Ihmetellään, miten on mahdollista että kouluopetus sisältää vielä nykyäänkin tunnustuksellisia elementtejä, ja miksi ateistin pitäisi oppia jotain Jumalasta tai Raamatusta. Uskonnonopetus pitäisi karkottaa koulusta ja seurakuntien sekä muiden uskonnollisten tahojen pitäisi itse huolehtia jäsentensä uskonnollisesta kasvatuksesta. Jos nyt jotenkin uskontoa on sivuttava, niin korkeintaan maailmanuskontojen pääpiirteet voisi käsitellä historian- tai filosofiantunnilla.

Tulevana evankelis-luterilaisen uskonnon aineenopettajana seurailen tätä keskustelua puoliksi huvittuneena, puoliksi huolestuneena. Kyse ei ole pelkästään siitä, että oma toimeentuloni on pölkyllä (uskon ymmärtäväni, miltä pakkosvenskan opettajista mahtaa tuntua), vaan myös siitä, että sivistystä ajetaan alas sivistyksen nimissä. Uskonnonopetusta vastustavalla on tavallisesti täysin väärä käsitys aineen luonteesta. Eräiden tulosten mukaan uskonnonopetus vastaa nykyisillään lähes täysin sitä, millaiseksi sen vastustajat tahtoisivat sen muuttaa. On hyvä tiedostaa, ettei Suomessa ole ollut tunnustuksellista uskonnonopetusta kohta vuosikymmeneen, vaan vuodesta 2003 kouluissa on ollut käytössä oman uskonnon opetus, mikä tarkoittaa, että oppilaat opiskelevat neutraalisti eri uskontoja jaettuna ryhmiin sen mukaan, mihin kirkkoon tai yhteisöön itse kuuluu. Uskonnottomille on tarjolla elämänkatsomustieto. Suomen uskonnonopettajien liiton SUOL:in sivujen mukaan uskonnon opetuksen tavoitteena on, että opiskelija

·       hallitsee uskontoihin liittyvää kulttuurista lukutaitoa niin, että hän ymmärtää uskonnon merkityksen ja vaikutuksen niin yksityisen ihmisen ja yhteisön elämässä kuin yhteiskunnassa ja kulttuurissakin

·     hallitsee käsitteitä, tietoa ja taitoa, joiden avulla hän osaa pohtia ja analysoida erilaisia uskontoihin liittyviä kysymyksiä

·     kykenee rakentamaan, jäsentämään ja arvioimaan omaa maailmankatsomustaan ja kulttuuri-identiteettiään sekä osaa arvostaa oman kulttuurinsa ja muiden kulttuurien uskonnollista perinnettä

·     kunnioittaa ihmisiä, joilla on erilainen vakaumus ja pystyy elämään ja toimimaan eri kulttuureista tulevien ja eri tavoin ajattelevien ja uskovien ihmisten kanssa monikulttuurisessa yhteiskunnassa ja maailmassa

·     ymmärtää henkilökohtaisen vastuun merkityksen sekä tiedostaa erilaisten eettisten ratkaisujen taustalla vaikuttavat arvot ja niiden merkityksen

·     hallitsee uskonnollisiin ja moraalisiin kysymyksiin liittyviä keskustelu- ja ajattelutaitoja sekä uskontoihin liittyvän tiedon itsenäistä hankintaa ja kriittistä arviointia.

Ammattitaitoinen uskonnonopettaja ei siis opeta kuinka pitäisi uskoa, vaan sitä, millä eri tavoin uskotaan. Oppilaiden jakamista uskonnollisten taustojen mukaan perustellaan konstruktivistisella oppimiskäsityksellä: uusi aines tulee parhaimmin opituksi kun se rakennetaan olemassa olevan pohjalle, tässä tapauksessa siis muiden uskontojen katsotaan tulevan parhaiten tutuiksi itselle tutuimmasta käsin. Hieman vastaavasti historian ja äidinkielen ja kirjallisuuden oppisisältöjä katsotaan suomalaisesta vinkkelistä ja pohjoisesti painottaen. Käsite ”oma uskonto” on ongelmallinen: mikä on sellaisen oppilaan oma uskonto, joka kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon, muttei ole millään tavalla aktiivinen seurakunnan toiminnassa, vaan jonka elämänkatsomus muistuttaa esimerkiksi buddhalaisuutta. Tilannetta mutkistuttaa sekin, että moniin vähemmistösuuntauksiin, kuten helluntailaiherätykseen, kuuluvat oppilaat osallistuvat useimmiten evankelis-luterilaiseen opetukseen. Onkin syytä miettiä tarkasti, onko käytäntö perusteltu, vai olisiko liikuttava kohti kaikille yhteistä uskontotietoa, joka yhdistäisi uskonnonopetuksen ja elämänkatsomustiedon.

Jos uskonnonopetus poistetaan koulusta, oman uskonnon opetus siirtyy uskonnollisten yhteisöjen harteille. Tämä olisi virheliike. Melko hyvin perusteltuna voidaan pitää väittämää, että tieteellisesti koulutetut uskonnonopettajat kertovat uskonnoista puolueettomammin kuin uskonyhteisöjen palkkalistoilla olevat. Haluammeko siis altistaa oppilaat uskonnolliselle propagandalle ilman mahdollisuutta tutkimuspohjaiseen tietoon, vai antaa heille monipuolista, neutraaliuteen pyrkivää tietoa katsomusperinteistä, jotta he voivat muodostaa itse omat käsityksensä niistä? Uskonnonopettajat koulutetaan todella laadukkaasti tieteellisissä yliopistoissa teologian ja uskontotieteen piirissä, ja ovat alansa parhaita asiantuntijoita. Uskonyhteisöt hoitavat kyllä oman tonttinsa ja vastaavat jäsentensä tunnustuksellisesta opettamisesta, mutta koulun tehtävä on kertoa niistäkin tieteellisiin tuloksiin nojautuen.

Toinen syy, miksi uskonnonopetusta ei pidä poistaa, on se, että maailman miljardit uskonnonharjoittajat eivät ole katoamassa mihinkään. Jotteivät suomalaiset olisi aivan hukassa kristittyjä, muslimeja, buddhalaisia ja wiccoja vilisevässä naapurustossaan, koulun on annettava perusopetusta maailmankatsomuksista. Jos ympärillä olevien eri ryhmiä edustavien ihmisten ajattelun ymmärtäminen arvotetaan vähemmän tärkeäksi taidoksi kuin vaikka tietokoneen käyttäminen, voi suvaitsevaisuuden tai keskinäisen kunnioittamisen kehitykselle ennustaa maassamme huonoa tulevaisuutta. Jos nytkin, kun uskonnonopetusta annetaan koulussa, monet sortuvat loukkaamaan Jehovan todistajia kutsumalla heitä ”jehoviksi” ja samaistamaan muslimit terroristeihin, kuinka huono lähimmäisen ymmärtämisen tila olisikaan ilman uskonnonopetusta?

Mikäli uskonnonopetus halutaan integroida muihin oppiaineisiin, historia ei olisi oikea suunta. Uskonnot eivät ole menneisyyttä vaan nykyisyyttä globaalissa maailmassamme. Filosofiakaan ei tunnu järkevältä, sillä pohdinta on vain yksi (ja monesti marginaalinen) osa uskonnollisuutta. Koska uskonnon vaikutukset maailmaan ovat niin laajat, paras yhtymäkohta lienee yhteiskuntaoppi. Tällöin aineen opettajat pitäisi uudelleenkouluttaa radikaalisti ja koko aine mullistuisi täysin. Uskonto on ilmiönä niin omaleimainen ja kokonaisuudet niin laajoja ja toisiinsa limittyviä, että todellisen ymmärtämisen kannalta on hyvin perusteltua opettaa sitä omana oppiaineenaan. Sivistys perustuu ihmisten ja heidän kulttuurinsa monipuoliseen ymmärtämiseen, ja ilman uskontojen lukutaitoa kumpikaan ei ole mahdollista.

Uskonnonopetus kaipaa jatkuvaa kehittämistä, ei tuhoamista.