Johtiko Mooses Israelin ulos Egyptistä? Exodus Heprealaisessa Raamatussa, historiassa ja Uudessa testamentissa

 
Lähde: Wikimedia commons
Toista Mooseksen kirjaa pidetään joskus koko Vanhan testamentin ytimenä. Se on toiselta nimeltään Exodus, ja samalla sanalla viitataan myös laajemmin niihin tapahtumiin, jota Toinen Mooseksen kirja kuvaa. Exodus-tarinaan kuuluu Israelin kansan orjuus Egyptissä, faraon määräämä heprealaisten poikavauvojen surmaaminen, Mooseksen pelastuminen Egyptin hoviin, hänen nousemisensa Jumalan valitsemaksi vapauttajaksi, Egyptin vitsaukset, Israelin kulkeminen kaislameren halki vapauteen, neljäkymmentä vuotta Siinain autiomaassa, lain antaminen ja Kanaanin maan valloitus. Exodukseen viitataan ympäri Raamattua monenkirjavissa yhteyksissä. Se on taustalla monessa sellaisessakin asiassa, josta se ei päällepäin näy: yhä uudelleen toistuu kuvio, jossa Herra lunastaa kansansa vapaaksi ja johdattaa sen lupauksen täyttymykseen. Exodus-traditio julistaa mitä kouriintuntuvimmin sanomaa elävästä Jumalasta, joka ei jää filosofiseksi käsitteeksi ajan ulkopuolelle tai deistiseksi Big Bangeriksi, vaan osallistuu ihmisten elämään todellisissa historiallisissa ja maantieteellisissä pisteissä.


Aluksi tarkastellaan Exodus-traditioiden ilmenemismuotoja Heprealaisessa Raamatussa, sitten pohditaan, onko exoduksella historiallista pohjaa ja lopuksi mietitään, miten Uusi testamentti tulkitsee exodusta kristillisestä näkökulmasta.


Exodus-traditio Heprealaisessa Raamatussa

Toisen Mooseksen kirjan proosallinen ja suoraviivaisesti etenevä kertomus Mooseksen ja faraon välisestä mittelöstä on ilmeisin esimerkki exodus-traditioiden inkarnaatiosta Raamatussa. Pentateukin (viisi Mooseksen kirjaa) kertomusta ei tule kuitenkaan pitää jonkinlaisena exodus-tradition perusversiona tai Raamatun vanhimpana asiaa käsittelevänä osana, vaan se on vain yksi Egyptistä lähtemistä käsittelevä kuvaus muiden joukossa. Teema toistuu ympäri Raamattua eri-ikäisissä teksteissä ja siitä johdetaan milloin mitäkin julistusta tai teologiaa. Sillä on ollut tärkeä merkitys Israelin ja Juudan kansojen uskonnon ja etnisen identiteetin ytimessä.
Jo vertailemalla aivan muutamaa exodus-tekstiä toisiinsa saa hyvän kuvan tradition monipuolisuudesta. Hesekielin kirjan 20. luku antaa todella karun kuvan autiomaavaelluksesta:

Minä sanoin heille: 'Heittäkää pois nuo iljetyksenne, älkää enää saastuttako itseänne, älkää palvoko Egyptin epäjumalia. Minä olen Herra, teidän Jumalanne.'
"Mutta he olivat uppiniskaisia eivätkä tahtoneet totella minua. He eivät heittäneet pois iljetyksiä, joihin heidän silmänsä paloivat, eivät luopuneet Egyptin epäjumalista. Silloin minä vihastuin ja aioin syöstä heihin kaiken vihani jo Egyptissä. (Hes. 20:7-8)

Jumala siis tahtoi viedä oman kansansa saunan taakse Egyptin orjuudessa! Tällaista tietoa emme totisesti löydä Toisesta Mooseksen kirjasta, jossa Jumala osoittaa Israelille vain rakkauttaan ja huolenpitoaan. Jumala kyllä vihastuu Pentateukissakin kansaan, mutta vasta autiomaassa. Hän vannoo, että vasta toinen sukupolvi pääsee perille. Israelilaisten toinen polvi onkin huomattavasti isiään vanhurskaampi – siis Mooseksen kirjojen mukaan. Hesekiel näkee asian aivan toisin:

"Mutta heidän lapsilleen minä autiomaassa sanoin: 'Älkää eläkö niin kuin isänne, älkää jatkako heidän menoaan, älkää saastuttako itseänne palvelemalla heidän epäjumaliaan. (…)
"Mutta hekään eivät totelleet minua. He eivät seuranneet säädöksiäni eivätkä noudattaneet määräyksiäni, eivät vaeltaneet niiden mukaan - joka niitä noudattaa, saa elää. Minun sapattianikaan he eivät pitäneet kunniassa. Niin minä aioin syöstä vihani heihin ja tyhjentää heihin kaiken vimmani autiomaassa. Vedin kuitenkin käteni takaisin enkä tehnyt sitä (…) Siksi minä annoin heille säädöksiä, jotka eivät olleet hyviä, annoin heille määräyksiä, jotka vievät kuolemaan (Hes. 20:18; 21–22; 25)

Orjuudesta lähteneiden toinen sukupolvi oli siis vielä isiäänkin pahempi. Hesekiel esittää exoduksen täysin negatiivisessa valossa, ja koko 40 vuotta autiomaassa on ollut surkeaa kituuttamista niin kansalle kuin Jumalalle, ja Jumalan hyvä lakikin on alusta asti tarkoitettu kuolemaksi.
Luodaksemme tiukan kontrastin, voimme kääntää katseemme Hoosean kirjaan. Hoosean kirjan johtoajatus on Jahven ja Israelin suhteen vertaaminen rakastavan miehen ja hänen uskottoman vaimonsa avioliittoon. Toisessa luvussa Jahve lepertelee kääntääkseen voittaakseen Israelin rakkauden takaisin puolelleen. Hän muistelee Egyptistä lähtemistä romanttisena yhdessä karkaamisena ja erämaa-aikaa ihanana kuherruskuukautena:

Katso! Minä suostuttelen hänet mukaani, vien hänet autiomaahan, puhun hänelle suloisesti. Siellä minä annan hänelle viinitarhoja, minä muutan Akorinlaakson toivon portiksi. Siellä hän vastaa kutsuuni kuin nuoruutensa päivinä, kuin silloin, kun hän lähti Egyptistä. Sinä päivänä - näin puhuu Herra - hän on sanova minulle: "Minun mieheni!" eikä hän enää sano: "Minun baalini!" (Hes. 2:16-18)

Niin ikään myönteisenä tapahtumana exoduksen esittää Jeremian kirja. Sen 16. luvussa exodus esitetään Jumalan pelastustöiden mallina:

Herra sanoo: "Vielä tulevat päivät, jolloin ei enää sanota: 'Niin totta kuin Herra elää, hän, joka toi israelilaiset Egyptin maasta.' Sen sijaan sanotaan: 'Niin totta kuin Herra elää, hän, joka toi israelilaiset pohjoisesta maasta ja kaikista muista maista, joihin oli heidät karkottanut.' Sillä minä tuon heidät takaisin heidän omaan maahansa, jonka minä olen antanut heidän isilleen." (Jer. 16:14–15)

Exodus oli siis Jahven suvereeni teko, jolla hän pelasti Israelin ja hankki kannukset omalle nimelleen. Se ei ole kuitenkaan vielä mitään, sillä Jumala lupaa kerätä Israelin vielä uudelleen omaan maahansa, mihin ikinä sen onkaan karkottanut. Teksti on hyvä esimerkki 500-luvun eKr. Babylonian pakkosiirtolaisaikana syntyneistä exodus-teksteistä. Kun Israelin kansa huomasi jälleen olevansa vasten tahtoaan vieraalla maalla, muisto Egyptistä lähtemisestä tuli tärkeäksi ja kirjoitettiin paljon Raamattuun päätyneitä exodus-tekstejä. Jeremian välittämä ennustus on toteutunut monta kertaa.

Exodusta ei ole siis katsottu vain yhdestä vinkkelistä, vaan erilaiset tulkinnat ovat synnyttäneet keskenään jännitteisiä traditioita, joita profeettojen tekstit ja psalmit ovat pullollaan. Ovatko kuvaukset keskenään ristiriitaisia? Kieltämättä niiden yhdistäminen on vaikeaa, mutta Hoosean avioliittometafora tarjoaa erään lähestymistavan: yhteiselämän alussa tunteet myrskyävät, ja joskus tuntuu maanpäälliseltä helvetiltä ja joskus taivaan ihanuudelta.

Kuinka vanhoja Raamatun exodus-tekstit ovat? Kun exodus-traditioihin liittyviä perikooppeja ajoitetaan, tärkeä ajanmäärittelyn peruste on käytetty kieli: mitä heprean kehityksen vaihetta sanasto ja kieliopilliset muodot edellyttävät? Hypoteettinen historiallinen exodus ajoitetaan jonnekin välille 1500–1200 eKr., mutta sitä käsittelevät tekstit ovat pääosin kiistattomasti tätä myöhäisempiä. Onko pääteltävä tarinan olevan myöhäistä keksintöä ilman todellista taustaa 1200-luvulla tai sitä ennen?

Ajoittaminen ei ole aivan niin yksinkertaista, kuin ensiksi voi näyttää. Eksegetiikassa sorrutaan usein pitämään Raamatun historiallisia kuvauksia mytologisina niin heppoisin kielitieteellisin perustein, että tarvitaan uskon hyppyä. Muinaisen Lähi-idän dokumenttien toimittamiseen perehtyminen antaa osviittaa Raamatun tekstien syntymisestä. Tiedetään, että tärkeät tekstit olivat jatkuvassa kehityksessä. Muinaisen Assyrian kuninkailla oli tapana kaiverruttaa kuvauksia uroteoistaan paikoille. Kun uusia taisteluita käytiin, teksteistä kirjoitettiin päivitettyjä versioita uusiin monumentteihin aiempien pohjalta. Vielä relevantimpi verrokki-ilmiö on babylonialaisen Gilgameš-eepoksen historia. Käytettävissämme on kaksi versiota eepoksesta: vuoden 1200 eKr. tienoilla kirjoitettu vanha laitos ja n. vuonna 600 eKr. toimitettu myöhempi versio. Uudempi versio edustaa kieleltään 600-luvun rakenteita ja sanastoa, mutta on sisällöltään lähes identtinen kuusisataa vuotta vanhempaan versioon verrattuna. Kirjurit ovat siis välittäneet kirjan sisällön hyvin uskollisesti vuosisatojen ajan, mutta päivittäneet kieliasua omalle ajalleen tyypilliseksi. ”Moderni” kieliasu ei kerro teoksen uutuudesta.

Näin ollen Raamatun exodus-tekstit voivat olla alkumuodossaan paljon vanhempia kuin usein ajatellaan, peräisin osittain jopa autiomaavaelluksen ajoilta, mutta tulleet kokeneeksi jatkuvia päivityksiä, jotta uusi yleisö on kyennyt ymmärtämään niitä. On hyviä historiallisia syitä olettaa, että Raamatun kirjoitukset ovat säilyttäneet sisältönsä samankaltaisena vuosisatojen ajan. Merkillepantavaa on, että exodus-teksteistä kieleltään modernit edustava lähinnä proosaa, kun taas monet exodus-runot ovat muodoltaan arkaaisia. Ilmiö selittyy sillä, että lyriikkaa on vaikea päivittää kielellisesti ilman, että sen olemuksen ytimessä olevaan rytmiin tai melodiaan joudutaan kajoamaan. Hyvä esimerkki muinaisuuksia sisältävästä exodus-runosta on ns. israelilaisten kiitosvirsi 2. Moos. 15:ssä.


Exodus-traditioiden historiallisuus

Eräät Raamatun tekstien piirteet tukevat exoduksen jonkinasteista historiallisuutta. Kuten aiemmin havaitsimme, Exodus-tradition ilmenemismuodot Vanhassa testamentissa eivät sisällä mitään yhtenäistä teologiaa ja ovat niin hajanaisia ja moneen suuntaan haarautuneita, että niiden täytyy periytyä hyvin vanhasta alkumuodosta, joka jo itsessään mahdollisti monet tulkinnat. Sepitetty tarina ei tunnu uskottavalta vaihtoehdolta, vaan aineisto suorastaan huutaa jotain historiallista tapahtumaa taakseen.

Exoduksen historiallisuutta vastaan puhuu arkeologisen tuen vähyys. Raamatun mukaan kansaa lähti Egyptistä n. 600 000 miestä perheineen, eli kaikkiaan n. 3 000 000 ihmistä (2. Moos. 12:37–38). Tällaisen kansanjoukon lähtemisen olettaisi jättäneen jälkeensä jonkinlaisia merkkejä Siinain autiomaahan (tosin on kyseenalaista, jättäisikö liikkuvaa elämäntapaa edustava kansa muutamassa vuosikymmenessä meille säilyviä jälkiä autiomaahan). Egyptiläisistä dokumenteista ei ole löytynyt selviä viittauksia tällaiseen liikehdintään. Vaikka egyptiläisten tapana ei ollut merkitä negatiivisia tapahtumia muistiin, olisi kummallista jos miljoonien ihmisten maastamuutto ei näkyisi mitenkään missään. Jos kolme miljoonaa heprealaista olisi lähtenyt maasta, ei koko valtakuntaan olisi jäänyt väkeä kuin kourallinen.

Ongelma ratkeaa, jos Raamatun kuvausta israelilaisten määrästä tulkitaan toisin. Heprean sana אלף, tuhat, on merkinnyt vanhassa hepreassa myös ”perhekuntaa”. Perhekunta oli yhteiskunnan perusyksikkö, ns. laajennettu ydinperhe, johon kuului vanhempien ja lasten lisäksi palvelusväkeä ja isovanhempia. Jos perhekunnan kooksi arvioidaan vajaa kymmenen henkeä, puhutaan kolmen miljoonan ihmisen sijaan n. viidestä tuhannesta, joka on huomattavasti realistisempi luku. Sen kokoisen kansan vaeltaminen Siinailla ei ole yhtä vaikeasti uskottavaa. Tosin on totta, että tällainen väkiluvun määrittely johtaa ristiriitaan eräiden toisten Raamatun tekstien kanssa.

Israelin varhaishistoria juontaa juurensa elämäntapaan kiertelevänä paimentolaiskansana. Pysyvää asumista edellyttävä maanviljelyskulttuuri syntyi pikkuhiljaa Kanaanin maahan, ja Israelin kuningaskunta perustettiin 1000-luvulla eKr. Exoduksen historiallisuuteen skeptisesti suhtautuvat tutkija ajoittavat exodus-tarinoiden jonnekin kuningasajoille, mutta osat traditiosta ovat selvästi peräisin paimentolaisajoilta. Esimerkiksi exoduksella motivoitava pääsiäinen sisältää monia nomadielementtejä, kuten lampaan käyttäminen juhlaruokana, ilta-ateria ja happamattoman leivän syöminen. Lisäksi jotkut tekstit ovat muinaisia muodoltaan, kuten mainittu israelilaisten kiitosvirsi ja Liitonkirjana tunnettu 2. Moos. 21:2 - 23:33, joka noudattelee muodoltaan tarkasti kuningasaikaa paljon vanhempia heettiläisiä vasallisopimuksia.

Eräs jae Toisen Mooseksen kirjan alkupuolella on osoittautunut informatiiviseksi tutkittaessa exoduksen historiallisuutta:

Niin israelilaisille asetettiin työnjohtajia, joiden oli määrä näännyttää heidät raskaalla pakkotyöllä. Heidät pantiin rakentamaan Pitomin ja Ramseksen kaupungit, joihin tuli faraon varastot. (2. Moos. 1:11)

Ramses merkitsee mitä ilmeisemmin Pi-Ramses-nimistä kaupunkia, ”Ramsesin taloa”, joka on nimetty samannimisen faraon kunniaksi ja tunnetaan nykyään nimellä Qantir.”Pitom” on egyptiä ja tarkoittaa ”Atumin taloa” eli faraoon yhdistetyn luojajumalan temppeliä. Kiinnostavan vertailukohdan jakeelle tarjoaa toiselta vuosituhannelta eKr. peräisin oleva ns. Leiden-papyrus 348. Se sisältää lyhyen kuvauksen, jonka mukaan ”apirut” ovat rakentaneet temppelipylväikön Pi-Ramsesin kaupunkiin. Apiru-termi tunnetaan ympäri muinaista Lähi-itää, ja sitä käytettiin ilmeisesti jonkinlaisesta kaupunkien laidoilla majailevasta roskasakista. Apirut olivat usein maahanmuuttajia, ja heitä saatettiin käyttää halpana työvoimana. Toisinaan heillä oli valtaväestöstä erottuva etninen identiteetti. Sanat ”apiru” ja ”heprealainen” ovat läheistä sukua toisilleen, mutta on epäselvää, millä tavoin. Ilmeisesti israelilaiset ovat olleet jossain historiansa vaiheessa apirujen asemassa, ja tämä nimitys on vakiintunut heidän etniseksi nimityksekseen. Egyptin ympäryskansat olivat seemiläisiä, joten on todennäköistä, että Leiden-papyruksen mainitsemat Pi-Ramsesin rakentaja-apirut olivat seemiläistä alkuperää. Jos Raamatun tarina Joosefin johdolla Egyptiin muuttaneista seemiläisistä heprealaisista on totta, Egyptiläiset kutsuivat heitä varmasti apiruiksi. Voisivatko Pi-Ramsesin apirut olla siis heprealaisia? Apirujen rakentama Pi-Ramsesin temppelikompleksi saattoi hyvinkin olla faraon isänä pidetylle Atumille pyhitetty. Näin näyttäisi siltä, että 2. Moos. 1:11:ssä mainittu Pitumin ja Ramsesin rakennusprojekti saattaa olla papyruksen kuvaama Atumin temppelin rakennustyö Pi-Ramsesissa. Leiden-papyrus 348 saattaa siis olla suora historiallinen viittaus israelilaisten orjuuteen Egyptissä.

Olisiko sitten pakkotyössä olevaa apirujoukkoa pidetty niin uhkaavana, että farao olisi käskenyt sen poikalapset tapettavaksi, niin kuin 2. Mooseksen kirjan 1. luku kuvaa? Faraon huoli israelilaisten kapinasta on uskottava Egyptin historian valossa. Egyptiä hallitsi noin 1800 - 1560 eKr. seemiläinen kansa nimeltä hyksot. Vaikka hyksolaisaika oli monilla tavoin edistyksen aikaa Egyptissä, seemiläisen kansan suorittama vallankaappaus jätti jälkeensä pitkän arven. (Huomionarvoista on, että Raamattu sijoittaa Joosefin valtaannousun Egyptissä ja israelilaisten saapumisen maahan juuri hyksojen hallintokaudelle. Seemiläisfaraon hallitessa ei ole ollenkaan mahdotonta, että seemiläisen maahanmuuttajan olisi onnistunut nousta valtakunnan kakkosmieheksi.) Hyksolaisaikaa pidettiin myöhemmin hirmuisena aikana, jota ei tahdottu päästää toistumaan. Raamatun mukaan farao määräsi heprealaiset poikalapset surmattaviksi väestönkasvun hillitsemiseksi, ja on mahdollista, että hyksojen syrjäyttämisen jälkeen vallitsi aika, jolloin faarao käsitteli seemiläisiä apiruja kovilla otteilla turvatakseen valtansa.

Vielä tiedetään, että ainakin osa Egyptin seemiläisistä pakeni kurjaa kohtelua Siinain autiomaahan ja osa päätyi todennäköisesti Kanaaniin. Esimerkkinä tällaisesta liikehdinnästä voi nostaa 1100-luvun eKr. alkupuolen tapahtumat, joissa ”Irsuksi” kutsuttu mies saattoi Egyptin kulttielämän kaaokseen ja johti joukon ”syyrialaisia” pois Egyptistä vieden mukanaan egyptiläisten kultaa ja hopeaa. Eräiden tutkijoiden mukaan Irsu on sama kuin tuona aikana toiminut egyptiläinen virkamies ”Beya”, jonka nimi saattaa merkitä ”Jahve on minun turvani”. Ei ole vaikeaa havaita sitä, että Irsun/Beyan tapaus on lähes identtinen Mooseksen ja exoduksen kanssa. Vaikka yhtäläisyysmerkkien vetäminen on liian uskaliasta, syyrialaisten lähtö Egyptistä todistaa, että exodusmaista liikehdintää oli ilmassa. 

Mitä todella siis tapahtui? Jonkinlainen exodus on todennäköinen, sillä se on paras selitys niille pronssikautisen Kanaaninmaan arkeologisille muutoksille, jotka kertovat uuden kansan yhtäkkisestä ilmestymisestä. Arvauksia voi esittää, ja seuraava on yksi mahdollinen skenaario:

1200-luvulla eKr. sarja luonnonmullistuksia runtelee Egyptiä. Pääosin faraon rakentajista koostuva seemiläinen joukko apiruita käyttää tilannetta hyväkseen ja tulkitsee kyseessä olevan heidän Jahve-jumalansa langettama kirous Egyptin ylle. Joukon johtaja on karismaattinen ylimys, joka tunnetaan egyptiläisellä nimellä Mooses. Mooses kerää n. 5000 apirua seuraajikseen ja vie heidät Siinain autiomaahan sekavissa olosuhteissa. Entiset rakentajat alkavat elää paimentolaiselämää. Vuosikymmenien ja -satojen saatossa heihin sulautuu pienempiä Egyptistä lähteneitä apiru-joukkoja, jotka omaksuvat heidän identiteettinsä. Kasvava joukko kokee Jahven olevan heidän vapautumisensa taustalla ja solmineen heidän kanssaan liiton.

Apirut asettuvat Kanaanin maahan kaupunkien laitamille ja joitakin kahakoita lukuun ottamatta elävät rauhallista rinnakkaiseloa muiden paikallisten kansojen kanssa. Vuosisatojen aikana heidän asemansa muuttuu, ja he nousevat valtaan Kanaanin kaupungeissa. Yhä suurempi joukko heimoja assimiloi muiston Mooseksen johtamasta muuttoliikkeestä omaksi historiakseen, ja näin syntyy Israel.


Uuden testamentin exodus-sovellutuksia

Uusi testamentti on pullollaan exodus-traditiosta johdettuja rakennelmia. Hurjimmat kuvat ovat Ilmestyskirjassa, jossa Egyptin vitsaukset toistuvat turboahdettuina. Mooseksen paikalla on Karitsa, faraona peto ja Egyptinä koko Jumalan vastainen maailma, Babylon. Tässä kuvauksessa Karitsan omat eli kristityt säästyvät vitsauksilta, mutta löytyypä Uudesta testamentista myös sellaisia exodus-tekstejä, joita kristityn on syytä pelätä. Ensimmäisen Korinttilaiskirjeen kymmenennessä luvussa Paavali esittää radikaalin uudelleentulkinnan Israelin vaelluksesta.

Veljet, haluan teidän tietävän, että isämme vaelsivat kaikki pilven johdattamina ja kulkivat meren poikki. Kaikki he saivat pilvessä ja meressä kasteen Mooseksen seuraajiksi. Kaikki he söivät samaa hengellistä ruokaa ja joivat samaa hengellistä juomaa. Hehän joivat siitä hengellisestä kalliosta, joka kulki heidän mukanaan; tämä kallio oli Kristus. Mutta useimmat heistä Jumala hylkäsi, kohtasihan heidät tuho autiomaassa. Näin heistä tuli meille varoittavia esimerkkejä: meidän ei pidä himoita pahaa, niin kuin he tekivät. (1. Kor. 10:1–6)

Vaikka Jumala johdatti kansaa, vaikka he saivat osakseen kristillisen kasteen ja ehtoollisen esikuvat ja vaikka itse Kristus kulki heidän mukanaan kallion hahmossa (!), Jumala hylkäsi heistä useimmat. Kristitty ei voi kuvitella, että hän voisi antautua siveettömyyteen, koetella Herran kärsivällisyyttä tai alkaa nurista, mutta pysyä silti Jumalan yhteydessä. Sama, mikä kohtasi kansaa erämaassa, tulee myös kristityn osaksi, jos hän ei elä uskonsa mukaan. Jumala ei ole muuttunut miksikään, vaan on aivan yhtä pyhä kuin exoduksen aikaan.

Heprealaiskirjeessä Jeesusta vertaillaan exoduksen ydinhahmoihin, Moosekseen, Aaroniin ja Joosuaan. Jumala on valinnut itselleen uuden kansan, kristityt, jota hän on lähtenyt viemään kohti luvattua maata, joka on iankaikkinen elämä. Jeesus on uusi Mooses, ja kristittyjä varoitetaan hyvin samaan tapaan kuin 1. Korinttilaiskirjeessä (Hepr. 3).  Aaron oli Mooseksen veli ja ylipappi, joka meni vuosittain kansan puolesta kaikkeinpyhimpään mukanaan uhrieläimen verta ja uhrasi sekä omien että kansan syntien sovitukseksi. Jeesus on mennyt yhden ainoan kerran taivaitten taivaisiin uhrina oma verensä ja avannut ikuisiksi ajoiksi tien Jumalan kasvojen eteen jokaiselle kristitylle (Hepr. 4:14–5:10).

Joosuan ja Jeesuksen yhteydestä kirjoittaja suorastaan innostuu:

Jos jo Joosua olisi vienyt kansan levon maahan, ei Jumala puhuisi toisesta, myöhemmin tulevasta päivästä. Jumalan kansalla on siis yhä sapattijuhla edessään. Se, joka pääsee levon maahan, saa levätä kaikkien töidensä jälkeen niin kuin Jumalakin työnsä tehtyään. Pyrkikäämme siis kaikin voimin tuohon lepoon, ettei yksikään lankeaisi seuraamaan noiden niskoittelijoiden esimerkkiä ja sen vuoksi jäisi taipaleelle. (Hepr. 4:8–11)

Heprealaiskirjeen kirjoittaja käyttää Joosuasta tämän nimen kreikkalaista muotoa Ἰησοῦς eli Jeesus. Hän on siis Kristuksen kaima, ja koska Jumalan töissä kaikki liittyy kaikkeen, Joosuan ja Jeesuksen välinen yhteys on ilmeinen. Ensimmäinen Jeesus vei kansan kyllä luvattuun maahan, mutta he eivät saaneet vielä lepoa osakseen. Toinen Jeesus on tullut ja vie oman kansansa iankaikkiseen lepoon. Se hyvä, mitä Jumala exoduksessa antoi, on siis ollut vasta esimakua siitä tajunnanräjäyttävästä todellisuudesta, joka on Kristuksessa: Jeesus johtaa omansa synnin orjuudesta Jumalan vapauteen. Jeesus voittaa suvereenisti sellaisetkin suuret Jumalan miehet kuin Mooses, Aaron ja Joosua.

Jeesus uutena Mooseksena on merkittävä teema Matteuksen evankeliumissa. Evankelista on jäsentänyt Jeesuksen elämänvaiheita käsittelevän lähdeaineistonsa tarkoituksella peilaamaan Israelin vapauttajan tarinaa. Mooseksen elämä alkaa, kun farao tahtoo välttää heprealaisen vallankumouksen surmaamalla kaikki israelilaiset poikavauvat. Pikku Mooses pelastuu saamalla turvapaikkansa ironisesti juuri Egyptin kuninkaan hovista. Matteus heijastelee näitä tapahtumia evankeliuminsa alussa, jossa kuningas Herodes tahtoo surmata kaikki Betlehemin poikavauvat ja -taaperot. Jeesus pelastuu, kun hänen perheensä pakenee – Egyptiin! Muutaman sivun päästä Jeesus viettää neljäkymmentä päivää ja yötä autiomaassa perkeleen kiusattavana, mikä on rinnasteinen Israelin kansan neljällekymmenelle vaellusvuodelle Siinain erämaassa. Toisin kuin Mooses, Jeesus ei lankea kiusauksiin, vaan voittaa paholaisen siteeraamalla Mooseksen välittämää Deuteronomiumia.

Erämaassa Mooses nousi Siinain vuorelle ja takaisin tullessaan toi mukanaan kymmenen käskyn lain. Matteuksen Jeesus nousee vuorelle pitämään vuorisaarnan ja antaa uusia käskyjä Mooseksen antamien tilalle. Jeesuksen jäljessä kulkee kaksitoista apostolia, joita hän opettaa elämään Jumalan tahdon mukaan. Mooseksen perässä kulki kaksitoista heimoa, joille hän kertoi miten Jahven kansan tulee toimia liitossa. Mooses antaa kansalle yliluonnollisesti leipää, mannaa, ja samoin Jeesus jakaa viidestä leivästä ja kahdesta kalasta viidelle tuhannelle. Kirkas pilvi verhoaa vuoren, jolle Jeesus nousee, ja Jumalan ääni kuuluu. Paikalla on Mooses – sama Mooses joka reilu tuhat vuotta aiemmin kohtasi vuorella Jumalan pilven ja jylinän keskellä. Laskeutuessaan alas hänen kasvonsa loistivat niin kirkkaasti, että ne piti peittää kansalta – Jeesuksen koko keho muuttuu kirkastetuksi, mutta opetuslapset saavat katsoa häntä kasvoista kasvoihin.
Matteus tahtoo mitä ilmeisimmin vakuuttaa lukijansa siitä, että juuri Nasaretin Jeesus on se Mooseksen kaltainen profeetta, josta Deuteronomiumissa kerrotaan:

” Siksi minä annan heidän omien jälkeläistensä joukosta nousta profeetan, joka on sinun kaltaisesi; minä panen sanani hänen suuhunsa, ja profeetta puhuu kaiken, minkä minä hänen puhuttavakseen annan. Jos joku ei kuuntele niitä sanoja, jotka hän minun nimissäni puhuu, minä itse vaadin tilille sen miehen.” (5. Moos. 5:17-19)

Kaiken huippuna ja tähtäyspisteenä Jeesus solmii omiensa kanssa liiton ja toistaa Mooseksen sanat "liiton verestä" asettaessaan ehtoollista. (2. Moos. 24:8; Matt. 26:28) Ehtoollispöydässä uuden exoduksen todellisuus tulee konkreettiseksi uskovalle kristitylle, kun hän ottaa osaa uuden liiton pääsiäiskaritsaan. 

Teksti perustuu professori Antti Laaton Itä-Suomen yliopistossa pitämillä luennoilla tekemiini muistiinpanoihin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Onko Jumala sadisti? Kamppailuni helvettiopin kanssa

Harhaoppia on nyt myös podcast

Ehkä Jumala ei olekaan kaikkivaltias