Apokryfikirjat - mistä ne tulevat, mitä ne tahtovat?

Lueskelin taannoin Vanhan testamentin apokryfisiin kirjoihin lukeutuvaa Viisauden kirjaa, kun kohtasin jotain odottamatonta. Olin vetää Pepsi Maxit väärään kurkkuun lukiessani kuvausta vanhurskaasta profeetasta, jota jumalattomat vainoavat epäoikeudenmukaisesti:

Asetutaan väijyksiin, vaanitaan vanhurskasta!

Hän on niin rasittava.

Hän vastustaa tekojamme,

syyttää meitä lain rikkomisesta

ja väittää, että emme piittaa

kasvatuksesta, jonka olemme saaneet.

Hän kehuu tuntevansa Jumalan

ja nimittää itseään Herran lapseksi.

Hänestä on tullut meille elävä syytös,

ajattelumme ei hänelle kelpaa.

Jo hänen näkemisensä masentaa.

Ei hän elä toisten tapaan,

hän kulkee outoja polkujaan.

Me olemme hänelle väärää rahaa,

hän karttaa meidän elämäntapaamme

niin kuin kaikkea saastaista.

”Autuas on vanhurskaiden loppu”, hän sanoo,

ja vielä hän kerskuu sillä, että

hänen isänsä on Jumala!

Katsotaanpa, puhuuko hän totta,

otetaan selville, millaisen lopun hän saa.

Jos tuo vanhurskas on Jumalan poika,

tottahan Jumala pitää hänestä huolen

ja pelastaa hänet vastustajien käsistä.

Koetellaan häntä, solvataan ja piestään,

niin saamme tietää, kuinka laupias hän on,

ja näemme, mitä kaikkea hän sietää.

Tuomitaan hänet häpeälliseen kuolemaan!

Hänelle kyllä tulee ylhäältä apu - 

itse hän on sanonut niin.  (Viis. 2:12 – 20)

Katkelma räväyttää jokaisen kristityn mieleen Jeesuksen kärsimykset pitkäperjantaina. Kaikki tekstin yksityiskohdat ovat sovitettavissa ilman minkäänlaista väkivaltaa siihen kuvaan, minkä evankeliumit Jeesuksen viimeisestä vuorokaudesta esittävät. Kuvaus on niin upea ja profeetallinen, että se eittämättä nousisi Jesaja 53:n rinnalle yhdeksi suosituimmista messiasprofetioista, jos se vain sisältyisi protestanttiseen Raamattuun.

Eräs toinen apokryfisillä matkoilla kohtaamani pätkä löytyy profeetta Jeremian kirjurin nimellä kulkevasta Barukin kirjasta. Baruk kuvaa Jumalan lain tulemista maailmaan kovin tutun kuuloisin sanoin:

Tämän jälkeen viisaus ilmaantui maan päälle ja eli ihmisten keskuudessa. (Bar. 3:38)

Mieleen tulee välittömästi Jumalan Pojan inkarnaatiosta puhuva Johanneksen evankeliumin aloitushymni, etenkin eräs jae:

Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme (Joh. 1:14a)

Eroavaisuuksista huolimatta jakeiden ajatus on hyvin samankaltainen, varsinkin kun tiedetään, että varhaiset kristityt yhdistivät juutalaisuudessa suositun ajatuksen Jumalan luota tulleesta Viisaudesta Jeesukseen. Feminiinisen suvun saavalla viisaus-sanalla ei sopinut kuvata Jeesusta, joten kristityt korvasivat sen maskuliinisella termillä logos, sana. Barukin ja Johanneksen tekstien välinen yhteys on siis ilmeinen – joskaan sen luonne ei ole ollenkaan selvä.

Onko Raamattuun luottavan kristityn siis pidettävä apokryfikirjoja Jumalan sanana, kun niissä kerran viitataan selkeästi Jeesukseen, ja Uuden testamentin kirjoitukset ovat ottaneet niistä vaikutteita? Mistä apokryfikirjat ovat peräisin ja onko jokin salaliitto poistanut ne Raamatusta? Mitä pitäisi ajatella näistä kirjoista, jotka ovat tietyin variaatioin edustettuina roomalaiskatolisissa ja ortodoksisissa Raamatuissa, mutta eivät protestanttisissa?

Apokryfisiksi kirjoiksi nimitetään milloin mitäkin tekstejä, mutta tässä kirjoituksessa termi viittaa tiettyyn joukkoon Vanhan testamentin teemoihin liittyviä kirjoja, joka vanhoissa perheraamatuissa on painettu Vanhan ja Uuden testamentin väliin.

Apokryfikirjojen historia

(c) Wikimedia Commons

Helluntailaisten, luterilaisten ja muiden protestanttien käyttämä Raamattu koostuu heprean- ja arameankielisestä Vanhasta testamentista sekä kreikankielisestä Uudesta testamentista. Kristinuskon alkumuotoa edustaneet hellenistikristityt eivät käyttäneet kumpaakaan: Uutta testamenttia ei ollut vielä kirjoitettu, eikä hepreaa osattu. Ensimmäisille kristityille inspiroitu Jumalan sana oli niin kutsuttu Septuaginta.

Septuaginta oli viimeisinä vuosisatoina ennen Kristusta tehty juutalaisten pyhien kirjoitusten kreikannos ja maailman ensimmäinen yhteen koottu Raamattu. Se sisältää paitsi Vanhan testamentin kirjat, myös joitakin lisäyksiä näihin sekä vajaa kymmenen muuta kirjaa. Nämä kirjoitukset, jotka eivät ole mukana heprealaisessa Vanhassa testamentissa, mutta sisältyvät Septuagintaan, tunnetaan apokryfi- tai deuterokanonisina kirjoina. Septuagintaa käytettiin laajalti ns. diasporajuutalaisten parissa, jotka asuivat Välimeren ympäristössä ja puhuivat äidinkielenään kreikkaa. Kun kristinusko syntyi, kreikkaa puhuvat kristityt myös luonnollisesti omaksuivat Septuagintan omakseen. Tästä hyvä merkki on Uudessa testamentissa olevat Vanhan testamentin lainaukset, jotka lähes aina seuraavat Septuagintan, eivätkä heprean sanamuotoa. Vaikka se on käännöksenä paikoitellen hyvinkin liberaali ja poikkeaa suuresti heprealaisesta alkutekstistä, alkukristityt pitivät sitä täytenä Jumalan sanana.

Kristinuskon levitessä juutalaiset tahtoivat ottaa pesäeroa kristittyihin. Siksi juutalaisuudessa sanouduttiin irti kristittyjen käyttämästä Septuagintasta (ja Uudesta testamentista), ja pitäydyttiin suppeampaan heprealaiseen kaanoniin. Aiemmin näitä kahta oli käytetty rinnan. Kristillisessä kirkossakin käytiin keskustelua siitä, pitäisikö apokryfikirjat hylätä juutalaisten tapaan. Kirkon enemmistö pysyi kuitenkin Septuagintan mukaisessa Vanhassa testamentissa deuterokanonisine kirjoineen.  Silloin tällöin niiden asemasta jupistiin, mutta tilanne pysyi muuttumattomana Martti Lutherin aikaan asti.

Martti Luther nojasi katolisen kirkon virallisen Raamatun, latinalaisen Vulgatan, kääntäjään Hieronymukseen, jonka mukaan heprealainen Raamattu on ensisijainen Vanha testamentti. Tästä syystä Luther erotti ne kirjat, jotka esiintyvät vain Septuagintassa, Vanhan testamentin kaanonin ulkopuolelle. Hän ei kuitenkaan rohjennut jättää niitä kokonaan pois Raamatusta, vaan kokosi ne vuoden 1534 Raamatun saksannokseensa VT:n ja UT:n väliin otsikolla ”Apokryfit. Toisin sanoen kirjat, joita ei tule pitää Pyhien Kirjoitusten vertaisina mutta jotka silti ovat hyödyllisiä ja hyviä lukea.” Tätä mallia seurattiin myös uskonpuhdistuksen Ruotsissa ja Suomessa. Luther suhtautui apokryfikirjoihin siis myönteisesti ja arvostaen, vaikka katsoikin, että niiden varaan ei voinut rakentaa kirkon oppia muiden Raamatun tekstien lailla. Hän tuli kuitenkin aloittaneeksi tapahtumasarjan, joka tulisi johtamaan apokryfien putoamiseen Raamatun ulkopuolelle.

1600-luvulla apokryfikirjojen arvostus romahti Brittein saarilla. Anglikaanisen kirkon matalakirkollisissa piireissä vaikutti voimakas Paavin kirkon vastustaminen. Koska kaikkea Roomalaiskatolista tahdottiin vastustaa, vastustettiin myös Rooman käyttämiä deuterokanonisia kirjoja. Näihin ympyröihin perustettiin 1804 British and Foreign Bible Society –raamattuseura, joka teki arvokasta työtä painamalla erikielisiä Raamattuja ja levittämällä niitä ympäri maailmaa. Koska kirjanpainotoiminta oli kallista lystiä, päätettiin säästää kustannuksissa jättämällä vähempimerkityksiset apokryfikirjat kokonaan pois. Tätä vastustettiin suuresti esimerkiksi Suomessa, jossa apokryfikirjat olivat suosittuja. Raamattuseura antoi tylyn vastauksen: joka tahtoi apokryfikirjat sisältäviä Raamattuja omalle kielelleen, sai maksaa viulut itse.

Apokryfikirjat siis putosivat Raamattujemme välistä puhtaasti taloudellisista syistä. Tuli tavaksi, että ne painettiin enää vain suuriin ja juhlallisiin perheraamattuihin. Tilanteeseen totuttiin, eikä 1900-luvulle tultaessa Suomessakaan enää osattu apokryfikirjoja kaivata. Vasta aivan viime vuosina on alettu jälleen painaa suomalaisia Raamattuja, joissa uudelleen upeasti suomennetut apokryfit ovat paikoillaan.

Apokryfistä spekulaatiota

On vaikea perustella, miksi apokryfikirjat olisi jätettävä pois Raamatusta. Protestantit uskovat yleensä Pyhän Hengen johtaneen varhaista kirkkoa Raamatun kanonisointiprosessia, ja vanhan kirkon enemmistö käytti deuterokanonisia tekstejä pyhinä kirjoituksina. Juutalaiset hylkäsivät ne myöhemmin, mutta olisi omituista poistaa ne Raamatusta vain siksi, että juutalaiset eivät niitä hyväksy, sillä yhtä lailla olisi hylättävä myös Uusi testamentti! On selvää, että helluntaina tapahtuneen Pyhän Hengen vuodatuksen jälkeen ei juutalaisuuden sisäisillä päätöksillä voi olla enää vaikutusvaltaa kristilliseen kirkkoon.

Jotkut perustelevat apokryfien poistamista sillä, että niitä ei kirjoitettu hepreaksi muiden Vanhan testamentin kirjojen tapaan vaan kreikaksi. Kreikan kieli ei kuitenkaan voi olla merkki siitä, ettei Jumala olisi inspiroinut deuterokanonisia kirjoja, sillä koko Raamatun tärkein osa, Uusi testamentti on kreikankielinen. Vielä yksi suosittu perustelu apokryfien hylkäämiselle on myös se, että Uudessa testamentissa ei siteerata niitä. Vaikka tämä kiistanalainen väite hyväksyttäisiinkin, olisi samalla kriteerillä luovuttava myös esimerkiksi Esterin kirjasta tai Aikakirjoista.

Eräät apokryfikirjoista ovat historiallisesti virheellisiä, ja toiset sisältävät teologisia kummallisuuksia. Vai mitä pitäisi ajatella 2. Makkabilaiskirjan sisältämästä kehotuksesta rukoilla kuolleiden puolesta heidän kärsimystensä helpottamiseksi, puhumattakaan ihannoivasti esitetystä itsemurhakuvauksesta? Sirakin kirjan syvällisen viisauden seassa puolestaan on eräitä sovinistisesti ymmärrettäviä väitteitä. Kaiken huippu on Danielin kirjan lisäykset, joissa Daniel esimerkiksi surmaa lohikäärmeen syöttämällä sille myrkyllisen kakkusen! On toden totta helpompi uskoa Raamattuun, jossa ei ole mukana tämänkaltaisia aineksia. On kuitenkin virhe ajatella Apokryfikirjoja yhtenä klönttinä, vaan jokaista niistä pitäisi arvioida itsenäisenä teoksena. Mielestäni ei voi rajata aksiomaattisesti pois sitä mahdollisuutta, etteikö Pyhällä Hengellä voisi olla sormensa pelissä ainakin jonkin deuterokanonisen kirjan kohdalla.

Olennaista on kysymys siitä, miten ymmärrämme inspiraation. Millä tavalla Jumala on ilmoittanut itsensä? Onko hän ottanut Raamatun kannet, ja inspiroinut niiden väliin 66 kirjaa? Vai onko inspiraatiossa kyse dynaamisemmasta prosessista, jossa Jumalan Sanan lähteestä on roiskunut ilmoitusta myös Raamattuun päätyneiden kirjojen ulkopuolelle? Raamatun pohjalta on mahdollista päätyä tällaiseen tulkintaan: esimerkiksi 1. Sam. 10:10:ssä mainitaan joukko Jumalan Hengen valtaamia nimettömiä profeettoja, joiden julistusta ei ole Raamatussa dokumentoitu. Kaikki Jumalan Sana ei ole siis päätynyt Raamattuun, ja deuterokanonisiin kirjoihin on hyvinkin saattanut päätyä osa tällaisesta ilmoituksesta. Viisauden kirjan toisen luvun kuvaus kärsivästä messiaasta saattaa olla tällainen sattuma. Kenties koko kysymys siitä, kumpi on oikea inspiroitu Vanhan testamentin kaanon, Septuaginta vai Heprealainen Raamattu, on väärä. Ehkä Jumala on inspiroinut molemmat tekstit tahoillaan ja kumpikin välittää sanoman Kristuksesta omalla tavallaan. Kristityillä ei siis ole yhtä Vanhaa testamenttia, vaan (ainakin) kaksi. Kenties myös protestanttien päätyminen suppeampaan Raamattuun on osa Jumalan johtamaa ilmoitusprosessia.

Jos Jeesuksen mielipide asiaan saataisiin selville, asia ratkeaisi. Koska varsinaista tappaja-argumenttia ei kuitenkaan löydy, kysymys jää avoimeksi. Varovaisesti uskallan kuitenkin väittää, että uuspietistinen, apokryfikirjat kokonaan hylkäävä, näkemys on historiallisesti ja teologisesti perustelematon. Martti Lutherin arvostava, mutta muusta kaanonista erottava linja saattaa olla hyvin viisas, vaikkakaan se ei onnistu täysin seisomaan loogisesti jaloillaan. Ehkä ei ole edes tarpeen tietää, ovatko deuterokanoniset kirjat samalla tavalla Jumalan sanaa kuin muu Raamattu, sillä kun luemme niitä muuhun Raamattuun vertaillen, osaamme kyllä lukea niitä hyödyksemme ja Jumala voi toimia niiden kautta. Hyvä ohjenuora on Paavalin neuvo: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää” (1. Tess. 5:21).

Historiallisten syiden takia deuterokanoniset kirjat kuuluvat ehdottomasti paikalleen Vanhan ja Uuden testamentin väliin. Kristityn on ehdottoman hyödyllistä ammentaa Sirakin viisaudesta, viihdyttää itseään lukien Tobitin kirjan absurdeja käänteitä tai lukea 1. Makkabilaiskirjasta Danielin ennustusten toteutumisesta sankarillisten marttyyrien elämässä vanhan liiton antikristuksen hirmuvallan alla.

KIRJALLISUUTTA

Urhea Judit, viisas Sirak – Johdatus Vanhan testamentin apokryfikirjoihin. Jarmo Kiilunen ja Aarre Huhtala, toim. Kirjapaja 2008

Vanhan testamentin apokryfikirjat, Kirjapaja 2009