Jumala ei ole henkilö


Aiemmassa tekstissäni valitin haittaa, jota Michelangelon maalaama Aatamin luominen on saanut aikaan. Se on kenties kuuluisin länsimaisen taiteen Jumalaa esittävä kuva ja vaikuttanut valtavasti siihen, millaisena Jumala nähdään. 

Jos idän kristillisyydestä pitäisi etsiä vastine Michelangelon freskolle, olisi se 1400-luvulla eläneen venäläisen ikonitaiteilijan Andrei Rublevin teos Pyhä Kolminaisuus. Rublev tiesi, ettei Jumalaa voi kuvata, mutta hän päätti yrittää silti. Viikkojen rukouksen jälkeen hänellä välähti. Rublev päätti maalata Jumalan muotokuvaan jotain muuta kuin Jumalan: kolme enkeliä aterialla.  

Lopputulos on teologisesti paljon viisaampi kuin Aatamin luominen. Rublev tavoitti jotain, mikä Michelangelolta meni ohi: Jumala ei ole henkilö, vaan suhde.

Rakkaus on suhde

Kristinuskossa sana “Jumala” ei oikeastaan tarkoita persoonaa sanan tavanomaisessa merkityksessä. Moni mieltää Jumalan jossain korkeuksissa olevaksi henkilöksi, joka joskus puuttuu maailman tapahtumiin sen ulkopuolelta. Tällainen käsitys on kuitenkin enemmän pakanallinen kuin kristillinen. Kristillistä ei ole myöskään ajatella, että Jumala olisi pelkkä persoonaton voima.

Asiaa voi lähteä purkamaan Uudessa testamentissa olevan 1. Johanneksen kirjeen avulla. Se opettaa, että Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:16). Tykkään ajatella, että aina kun ihmiset rakastavat toisiaan, heidän suhteensa heijastaa Jumalan olemusta. Ehkä voidaan sanoa jopa, että Jumala on itse se rakkaus, joka yhdistää ihmisiä. 

Kristillisessä teologiassa ajatusta kehitellään pidemmälle. Koska rakkaudessa on aina kysymys suhteesta, Jumala itse on pohjimmiltaan suhde. 

Suhdetta ei ole ilman sen osapuolia. Siksi yhdessä Jumalassa täytyy olla moneutta. Suhteessa tarvitaan vähintään kaksi osapuolta. Kristityt kutsuvat näitä osapuolia Isäksi ja Pojaksi. Entä Pyhä Henki? Vaikutusvaltaisen tulkinnan mukaan hän (ei se) on Isän ja Pojan välille muodostuva persoonallinen kiintymys. Perinteinen tapa ilmaista asia on sanoa, että  yhdessä Jumalassa on kolme persoonaa.

Nimet Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat peräisin Jeesuksen opetuksista. Ne ovat jossain määrin vertauskuvallisia ja kuvaavat persoonien suhdetta toisiinsa. Jos ne eivät kolahda, voi ne korvata vaikka ilmaisuilla Synnyttäjä, Syntynyt ja Lähtenyt. Jotain samankaltaista on hindulaisessa käsityksessä, jonka mukaan perimmäinen jumaluus Brahman on Satcitananda eli Olemassaolon, Tietoisuuden ja Hurmion kolmiyhteys. Kristityn on helppo nähdä Satcitananda-opissa jälki hengellisestä intuitiosta, joka on johtanut hindut löytämään osan kolminaisuuden totuudesta.

Kolminaisuusoppi ei tarkoita, että Jumalalla olisi kolme eri nimeä tai naamaria, joita hän vaihtelee. Se ei myöskään merkitse, että Isä yksin on Jumala ja Poika ja Pyhä Henki ovat hänen apureitaan. Oppi kolmiyhteisestä Jumalasta tarkoittaa, että hänessä on kolme tasavertaista mutta erilaista persoonaa, jotka kaikki ovat yhtä paljon Jumala.

Alussa oli tanssi

Kolminaisuusoppi ei ole teologinen matikkapähkinä. Puhe kolmesta persoonasta ja yhdestä Jumalasta on vasta ovi, joka johtaa kolminaisuusopin varsinaiseen pihvin luokse (pahoittelen metaforien sotkemista toisiinsa). Olennaista on tajuta, että kristillisen käsityksen mukaan perimmäinen todellisuus ei ole valtaistuimella määräilevä despootti, vaan ikuinen rakkauden, ilon ja avoimuuden vastavuoroinen suhde tai flow. 

Vakiintuneissa teologisissa ilmaisuissa Jumalan sisäistä liikettä kuvataan sanomalla, että Isä synnyttää ikuisesti Pojan, joka tekee tunnetuksi Isän, josta Pyhä Henki lähtee Pojan kautta, mikä yhdistää Jumalan yhdeksi. (Jos joku tajuaa, mitä edellinen virke tarkoittaa, pyydän kertomaan minullekin.)

Varhaiset idän kristilliset teologit miettivät erilaisia tapoja sanoittaa kolminaisuuden mysteeriä. Eräs heidän suosikkihavainnollistuksistaan oli verrata kolminaisuutta villiin tanssiin. Ei rauhalliseen tanhuamiseen, vaan sellaiseen, jossa osallistujat antavat periksi rytmille eivätkä mieti omaa arvokkuuttaan. Antautumalla hurmokseen tanssijat tulevat yhdeksi iloiseksi ja kauniiksi sekamelskaksi. 

Kirkkoisät käyttivät tästä jumalallisesta tanssista sanaa perikoreesi, piiritanssi. Oppi Jumalasta perikoreesina vihjaa, että eniten totta maailmassa on ilo, hurmio, virta, musiikki, liike, draama, hauskuus. Kiinnostavaa on, että vaikka islam torjuu kolminaisuusopin jyrkästi, sen suufilaisessa haarassa jumalayhteyttä on tapana ilmentää juuri tanssimalla pyöriväliikkeistä tanssia.


Perikoreesin tanssiminen vaatii peittämätöntä avoimuutta toiselle. Isä, Poika ja Pyhä Henki lahjoittavat toisilleen kaiken, mitä itse ovat. He myös ottavat vastaan toistensa rakkauden eläen toinen toisissaan. He ikäänkuin läpäisevät toisensa vastavuoroisesti, ja juuri siksi he ovat yksi Jumala. Tällainen kuva Jumalasta, joka perustuu muutokseen, läheisyyteen ja iloon, on hyvin kaukana tavanomaisesta mielikuvasta kaukaisesta majesteetista jossain ylhäällä.

Kosmos tanssii Jumalan kanssa

Koko maailmankaikkeus näyttää rakentuneen heijastamaan perikoreesia. Maailma ei ole staattinen samanlaisuus, vaan miljardien erilaisten mahdollisuuksien haarautumista, toteutumista ja toiseksi muuttumista. Kaikki virtaa. 

Mikään ei ole olemassa omana itsenäisenä yksikkönään, vaan kaikki olemassaoleva määrittyy suhteesta kaikkeen muuhun. Mikään ei ole koskaan valmista tai perillä, vaan kaikki on koko ajan tulossa joksikin uudeksi ja erilaiseksi. Kehoni atomit olivat olemassa ennen minua ja olivat osa jotakin muuta, kenties toisia ihmisiä. Ne jatkavat tarinaansa minun jälkeeni ja muodostavat jotain muuta niin kauan kuin universumi on. Raja minun ja muun maailman välillä on sumeampi kuin äkkiseltään näyttää. 

Koko maailmankaikkeus on yhtä. Samalla minä kuitenkin olen minä, ainutlaatuinen persoona, jonka näkökulmaa todellisuuteen ei jaa kukaan muu. Ykseyden ja moneuden ongelma hämmentää. Siinä on kuitenkin järkeä, jos uskoo perikoreettiseen Jumalaan kaiken takana. Moneus on ykseyttä ja ykseys on moneutta.

Ykseyden ja moneuden liitto näyttää olevan koodattu universumin perusrakenteisiin. Fyysikot ovat havainneet aavemaisen ilmiön, jota kutsutaan kvanttikietoutumaksi. Siinä kaksi äärimmäisen pientä  hiukkasta synkronoidaan tietyiltä ominaisuuksiltaan ja ammutaan sitten kauas toisistaan. 

Kun toiselle hiukkasista suoritetaan mittaus, molemmissa tapahtuu muutos. Yhtä aikaa. Siis siinäkin, jolle mittausta ei ole tehty. 

Vaikka hiukkasten välillä olisi miljardien kilometrien välimatka, toinen “tietää”, mitä toiselle tapahtuu. Nämä fysikaalisen todellisuuden perimmäisen tason suhteet uhmaavat järkeä. Universumi on outo.

Koko maailmankaikkeus tanssii, virtaa ja ylittää rajoja. Se on yhtä vastavuoroisen rakkauden musiikkia. Tämä kosminen perikoreesi viittaa perimmäiseen todellisuuteen. Kolmiyhteisen Jumalan maailma tanssii hänen kanssaan ja kutsuu ihmistä mukaan. Jumala ei ole jossain kaukana, vaan mukana kaikkeuden jokaisessa suhteessa. Kosminen kietoutuminen nostaa alati esiin uusia kauneuden ja hyvyyden mahdollisuuksia. 

Jopa ihmisen lisääntymisessä näkyy sama keskinäisen riippuvuuden ja rajojen ylittämisen periaate. Seksissä miehestä ja naisesta tulee fyysisesti yksi, ilman että he menettävät omaa erityisyyttään. Ja juuri tuosta persoonien väliset rajat ylittävästä kehollisesta rakkaudesta syntyy kolmas. Uutta elämää edeltää suhde.

Perikoreesi on elämän tarkoitus

Palataan Rublevin ikoniin. Siinä kuvatussa pöydässä piilee yksityiskohta, joka jää helposti huomiotta. Se paljastaa kenties kristillisen jumalakuvan radikaaleimman väitteen. 

Ikonin alaosassa, aivan pöydällä olevan maljan alapuolella, voi hahmottaa vaakasuoran suorakulmion. On arveltu, että se on ikivanhan liimapinnan jäänne. Alun perin ikonissa on ollut jotain kiinni - ehkä. 


Varmuutta asiasta ei ole. Eräät taidehistorioitsijat ovat esittäneet, että Pyhän kolminaisuuden ikonissa olisi alun perin ollut peili siinä tyhjässä kohdassa, jossa neljäs pöytävieras istuisi. Kristitty olisi tullut rukoilemaan ikonin eteen ja nähnyt itsensä jumalallisen perikoreesin neljäntenä persoonana. Se sopii ortodoksiseen pelastusoppiin, jonka mukaan ihmisen kutsumus on tulla osalliseksi Jumalan elämästä eli jumalallistua. 

Tämä ei ole jumalanpilkkaa. Tämä on ortodoksiaa sanan kaikissa merkityksissä. Elämän tarkoitus on osallistua perikoreesiin.

Miten perikoreesiin, Jumalan kolmiyhteiseen tanssiin, osallistutaan arkielämässä? Ensinnäkin se vaatii toisia ihmisiä kohtaan kääntymistä. Ihminen on laumaeläin ja tarkoitettu rakastamaan muita, myös niitä, jotka eivät kuulu välittömään ystäväpiiriin. 

Huono uutinen meille introverteille on se, että rakkauden kuuluu ilmetä tekoina muita kohtaan. Perikoreesi on vastalause omista piireistä kiinni pitämiselle ja vaatii sosiaalisten rajojen ylittämistä. Jeesus vietti aikaa aina niiden kanssa, joista oli harmia hänen maineelleen: marginalisoitujen, syntisten, sairaiden, sorrettujen. 

Perikoreesin tarkoitus on tehdä “muista” “meitä”, se on kaikenlaisen sorron, rasismin ja seksismin vastakohta. Jokaisen tehtävä on miettiä, mitä tämä tarkoittaa oman elämän tapahtumapaikoilla, esimerkiksi koulun tai työpaikan ruokalassa. 

Toiseksi sillä on vaikutusta erilaisten näkemysten ja elämäntapojen hyväksymiseen. Oikeassa olemisen tarve on monen uskonnollisen ihmisen helmasynti. Me haluamme saada muut ajattelemaan samalla tavalla vaikka väkisin. Jotkut jopa luulevat sen olevan kristityn velvollisuus.

Jumalan näkeminen kolmiyhteisenä suhteena vie kuitenkin pohjan tältä evankelioinnin irvikuvalta. Jos Jumalakin katsoo todellisuutta ainakin kolmesta näkökulmasta, miten häneen uskova voi ajatella, että tarkoitus on pakottaa koko maailma yhteen muottiin? Todellisuus on liian kaunis katsottavaksi yksien silmien läpi. 

Tämä ei tarkoita totuuden kieltämistä ja relativisoimista. Rajat ylittävä kolmiyhteinen rakkaus on absoluuttinen totuus.

Fransiskaanipappi Richard Rohr on sanonut, että vähintään yhtä usein, kun kristityt kutsuvat Jumalaa kaikkivaltiaaksi, häntä pitäisi nimittää kaikkihaavoittuvaiseksi. Rakkautta ei ole ilman haavoittuvuutta. Eikä ilman hauskuutta. Perikoreesi merkitsee iloa ja rentoutta. Jumala on rakkaus, eikä rakkaus ole vakavaa. Omasta arvokkuudesta, imagosta ja peloista kiinni pitäminen estää rakkautta virtaamasta vapaasti.

Tämän tiesi Jeesus, joka usein opetti Jumalan valtakunnan olevan kuin suuret juhlat. Hän myös eli niin kuin opetti, juhli syntisten kanssa. Varhaiset kristityt vakuuttuivat siitä, että hän oli Jumala ihmisenä. Hänessä kolmiyhteinen Jumala oli napannut ihmisyyden kaikkine kauniine ja rumine puolinaan mukaan tanssiin. Siksi juuri Jeesus on se, jonka käteen tarttumalla pääsee sukeltamaan perikoreesiin.

______________

Tämä teksti on negatiivisen teologian sarjan osa 6. Sarjan kaikki osat:

Kommentit

  1. ”Moneus on ykseyttä ja ykseys on moneutta.”

    Lacanilaisesta perspektiivistä kieltämättä hiukan vierastan tätä. Mielestäni perikoreesi toimii tekstissäsi viime kädessä ykseyden/identiteetin pelastavana Periaatteena, ”ykseyden ja moneuden liittona” – identiteetin politiikan hyväksi. Siksi se ehkä väistämttä päätyy mystiikkaan, sanattomaan diskurssiin. Jos tulkitsen sinua muiden kirjoitustesi läpi – so. mystiikkaan taipuvaisena teologina –, ilmeisesti tämä on tarkoituskin. En kuitenkaan ole aivan varma.

    Perikoreesin ongelmaksi jää minun näkökulmastani juuri sen mystisyys, identiteetin politiikka ja harmonisaatio. Epäjatkuvuus palautuu ”perikoreettiseen Jumalaan”, transsendenssiin, jossa vastakkaisuudet (ykseys ja moneus) palautuvat imaginaarisesti toisiinsa. Tässä mielessä olisi kiusaus tulkita diskurssisi ilmentävän pyrkimystä kitkeä tiedostamattoman vaikutus puheesta, peittää se mystis-spekulatiivisella synteesillä. (Tarkoitan tietenkin tapaa, jolla perikoreesi suhtautuu puutteeseen.)

    Mystiselle puheelle mikään yllä sanottu ei tuota vaikeuksia. Viime kädessähän se on sanattomuuden diskurssi, puhdasta kuvallisuutta ja vaikenemista ”totaliteetin” edessä.

    En kuitenkaan voi väittää olevani mitenkään varma siitä, mitä olen esittänyt. Toimiiko ”palautumaton moneus” hahmottelemassasi perikoreesissa harmonisoivana Absoluuttina (partikulaarien tuonpuoleisena säiliönä, josta voi puhua vain mystiikan diskurssilla), vai läpäiseekö ero itse Absoluutin (jolloin on mahdollista sanoa: ”Jumalassa on puute”)? Nämä ovat minusta kiinnostavia kysymyksiä, mutta niiden teemat ovat niin laajoja, että on pakko jättää pohdiskelu tähän.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Onko Jumala sadisti? Kamppailuni helvettiopin kanssa

Harhaoppia on nyt myös podcast

Jumala ei ole kristitty